Minussakin oli täytynyt tapahtua omituisia muutoksia. Vaatteeni olivat vain kellahtuneita riepoja, joitten välistä päivän parkitsema nahka paistoi. Tukkani tuli pitkäksi ja takkuiseksi. Väitetäänpä vieläkin, että katseeni on omituisen terävä ja huomioissaan nopea.
Alussa vietin valoisan ajan päivästä lounaassa olevan lahden rannalla, tähystäen jotakin laivaa ulapalta. Toivoin ja rukoilin saavani nähdä sellaisen. Otaksuin, että Ipecacuanha palaisi vuoden kuluessa, mutta sitä ei kuulunut.
Viisi kertaa näin taivaanrannalla purjeen ja kerran höyrylaivan savun, mutta ainoakaan noista aluksista ei tullut saarelle. Joka kerta sytytin rovion, joka minulla aina oli varalta valmiina, mutta arvattavasti luultiin sitä vain tulivuorenpurkaukseksi, joista saari oli tunnettu.
Vasta syys- tai lokakuussa aloin ajatella lautan rakentamista.
Käsivarteni oli tällöin jo parantunut, joten saatoin taas käyttää kumpaakin kättäni.
Ensiksi tuntui avuttomuuteni kamalalta. En koskaan ollut tehnyt timperin työtä, ja päivä toisensa perästä kului yrityksiini kaataa puita ja liittää niitä yhteen.
Minulla ei ollut tähän työhön köysiä eikä muitakaan soveliaita aineksia. Köynnöskasvit eivät olleet kyllin vahvoja eikä notkeita, ja huolimatta kaikesta tieteellisestä kasvatuksestani en kyennyt niitä siksi tekemään.
Yli viikon pöyhin aituuksessa ja veneitten palopaikalla etsien nauloja ja muita metallinpalasia, joita voisin käyttää lautantekoon. Joskus tuli joku saaren olennoista katselemaan puuhiani, juosten heti tiehensä huutaessani sille.
Alkoivat sitten sateet ja myrskyt ja ukonilmat, jotka suuresti haittasivat työtäni, mutta lopuksi sain lauttani kuitenkin valmiiksi.
Olin peräti ihastunut siihen. Mutta kun aina olin ollut epäkäytännöllinen, olin rakentanut sen kauas rannasta, ja ennen kuin olin sen saanut vedetyksi vedenrajaan, oli se hajonnut. Ehkäpä onnekseni en sitä veteen saanut. Mutta lautan hajotessa oli epätoivoni niin suuri, että monta päivää istuin rannalla ja mietin kuolemaa.