Mutta koskaan ei minua kuitenkaan haluttanut kuolla, ja muuanna päivänä sattui jotakin, joka varotti minua antamasta päivien kulua tällä tavoin typerään toimettomuuteen.
Lojuin majaani ympäröivän muurin varjossa, kun tunsin jotakin kylmää paljailla kantapäilläni.
Kääntyessäni näin tuon pienen punertavan olennon vilkuilevan silmillään.
Se oli jo aikaa sitten menettänyt puhekykynsä, ja pikku eläimen vikkelyys ja hieno karva olivat päivä päivältä kasvaneet. Lyhyet kynnet olivat tulleet yhä pitemmiksi. Huomatessaan, että olin sen nähnyt, päästi se ähisevän äänen, astui kappaleen matkaa viidakkoon päin ja katsoi minuun.
Ensiksi en käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta sitten juolahti mieleeni, että hän ehkä halusi minua mukaansa. Seurasinkin häntä, vaikkakin hyvin hitaasti, sillä päivä oli tavattoman kuuma. Saavuttuaan puitten luo kiipesi olento puuhun, sillä se liikkui nopeammin puitten oksilla ja niistä riippuvilla köynnöksillä kuin maassa.
Yhtäkkiä näin tallatulla paikalla hirveän näyn. Koiraihmiseni makasi kuolleena maassa, ja sen vieressä oli pitkällään hyenasika epämuodostuneilla kynsillään repien vielä värisevää lihaa, kaluten sitä ja muristen mielihyvästä.
Lähestyessäni tuota petoa nosti se päätään ja katsoi minuun, huulet paljastivat sen veriset hampaat ja se murisi uhkaavasti. Se ei ollut peloissaan eikä häpeissään, viimeinenkin ihmisyyden pisara oli siitä hävinnyt. Astuin askelen lähemmäs ja kohotin revolverini — lopultakin oli peto käsissäni!
Eläin ei aikonutkaan paeta, sen korvat vetäytyivät taaksepäin, niskakarvat nousivat pystyyn ja se kyyristyi syöksyyn.
Tähtäsin sitä silmäin väliin ja ammuin.
Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi peto, suoraan minun päälleni. Kaaduin maahan kuin keila. Peto hapuili kynsillään kurkkuani. Kaaduin sen alle, mutta onneksi sattui laukaus, ja peto oli kuollut jo hypätessään.