"Ehkä niin. Mutta minun tutkimuksissani — minun peräti tärkeissä ja välttämättömissä tutkimuksissani — pieninkin häiriö, oven raottaminen… Minun täytyy pyytää teitä…"
"Aivan niin, herra. Voittehan lukita oven, jos kerran olette tuollainen. Milloin tahansa."
"Siinäpä hyvä aate", vastasi vieras.
"Nämä oljet sitten. Jos uskaltaisin huomauttaa…"
"Älkäähän nyt! Jos oljista on kiusaa, niin merkitkää ne laskuun." Ja hän mutisi emännälle sanoja, jotka epäilyttävästi muistuttivat kirouksia.
Hän oli niin kummallisen näköinen seisoessaan siinä hyökkäävänä ja vimmastuneena pullo toisessa ja koeputki toisessa kädessä, että rouva Hall melkein pelästyi. Mutta hän oli päättäväinen nainen. "Siinä tapauksessa haluaisin tietää, herra, mitä pidätte kohtuullisena…"
"Shillingiä — merkitkää shillingi. Varmaankin shillingi riittää?"
"Olkoon niin", sanoi rouva Hall, ottaen esille liinan ja ruveten levittämään sitä pöydälle. "Jos olette tyytyväinen, niin tietysti…"
Vieras kääntyi ja istuutui takinkaulus emäntään päin.
Koko iltapäivän hän työskenteli ovi lukittuna. Ja enimmäkseen hiljaa, niinkuin rouva Hall saattoi todistaa. Mutta kerran kuului tärähdys ja yhteen kalahtavien pullojen helinää, ikäänkuin olisi isketty nyrkkiä pöytään. Sitten saattoi erottaa lattialle viskattujen lasien kilinää ja vähän myöhemmin nopeaa astelua huoneen poikki. Peläten, että jotakin oli hullusti, rouva Hall meni ovelle ja kuunteli välittämättä koputtaa.