"En voi jatkaa tätä", raivosi vieras, "en voi jatkaa! Kolmesataa
tuhatta, neljäsataa tuhatta! Tuollainen hirveä määrä! Petetty!
Koko elämäni ajan se voi ahdistaa minua!… Kärsivällisyyttä!
Kärsivällisyyttä sentään!… Hullu! hullu!"
Tarjoiluhuoneesta kuului kengännaulojen kopinaa kivilattialla ja rouva Hallin täytyi, vastoin tahtoaankin poistua siitä paikasta, jossa oli kuunnellut vieraan yksinpuhelua. Hänen palatessaan oli huoneessa ihan hiljaista, paitsi että kuului sen tuolin heikkoa narinaa, jolla vieras istui, ja pullon helinää silloin tällöin. Kaikki oli ohi, vieras oli taas ryhtynyt työhönsä.
Viedessään sisälle teetä rouva Hall huomasi eräässä huoneen nurkassa koveron peilin alapuolella lasinsirpaleita ja keltaisen tahran, joka oli huolimattomasti pyyhkäisty pois. Hän huomautti siitä.
"Merkitkää se laskuun", sähisi vieras. "Älkää Jumalan tähden vaivatko minua! Jos tapahtuu vahinkoa, niin merkitkää se laskuun", ja hän merkitsi yhä numeroita edessään olevaan muistikirjaan.
"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Fearenside salaperäisesti.
Oli myöhäinen iltapäivä, ja he istuivat Iping Hangerin pienessä oluttuvassa.
"No mitä?" kysyi Teddy Henfrey.
"Se koskee sitä miestä, jota koirani puri. Kuulkaapas, hän on musta. Ainakin hänen säärensä. Näin sen hänen housujensa ja hansikkaan repeämästä. Olisi voinut odottaa näkevänsä jotakin vaaleaa, eikö niin? Mutta ei — mitään sellaista ei näkynyt. Vain mustaa. Sanonpa teille, että hän on yhtä musta kuin minun hattuni."
"Sepä kummaa!" ihmetteli Henfrey. "Kerrassaan merkillinen juttu. Mutta hänen nenänsähän on yhtä heleä kuin maalattu!"
"Niin on", myönsi Fearenside. "Sen tiedän. Nyt kerron sinulle, mitä arvelen. Se mies on kirjava, Teddy, toisin paikoin musta, toisin valkea. Ja hän häpeää sitä. Hän on jotakin sekarotua, ja väri on levinnyt häneen eri läikkinä eikä ole sekaantunut. Olen kuullut sellaisesta ennenkin. Ja niin käy tavallisesti hevosten, niinkuin kuka tahansa voi huomata."