Ääni ei vastannut mitään. Suhahtaen lensi kivi aivan kuin ilmasta ja sivuutti Marvelin olkapään sormenleveyden päästä. Kääntyessään hän huomasi kiven hypähtävän ilmaan, tekevän mutkikkaan kaaren, seisahtuvan hetkiseksi ja sitten putoavan hänen jalalleen niin nopeasti, että sitä tuskin erotti. Hän oli liian hämmästynyt loikatakseen syrjään. Se tuli vinkuen ja kimmahti paljaasta varpaasta ojaan. Thomas Marvel nykäisi jalkansa ylös ja huusi kovasti. Sitten hän lähti juoksemaan, kompastui näkymättömään esineeseen ja moksahti suinpäin istuvaan asentoon.
"Kas niin", sanoi Ääni kolmannen kiven noustessa kaaressa ylös ja riippuessa ilmassa maankiertäjän yläpuolella, "olenko minä mielikuvitusta?"
Marvel kompuroi vastaukseksi seisomaan ja vierähti samassa taas kumoon.
Hän makasi hetken paikallaan.
"Jos vielä rimpuilette", virkkoi Ääni, "niin heitän kiven päähänne".
"Sepä olisi kaunista", sanoi Thomas Marvel nousten istumaan, tarttuen haavoittuneeseen varpaaseensa ja suunnaten katseensa kolmanteen heittovalmiiseen kiveen. "En ymmärrä tätä. Kivet heittelevät itseään. Kivet puhelevat. Ei siis muuta kuin istu tähän, vaikka mätänisit. Minä olen lopussa."
Kolmas kivi putosi.
"Se on hyvin yksinkertaista", sanoi Ääni. "Minä olen näkymätön mies."
"Sanokaapa minulle eräs asia, jota en käsitä", sanoi Marvel vaivaloisesti läähättäen. "Missä te piileskelette — kuinka te onnistutte siinä — minä en ymmärrä. Olen aivan sekaisin."
"Ei siinä mitään kummaa ole", virkkoi Ääni. "Minä olen näkymätön.
Sitähän tahdon saada teidät ymmärtämään."
"Älyäähän sen kuka tahansa. Teidän ei ollenkaan tarvitse olla noin penteleen kärsimätön, arvoisa herra. Kuulkaahan nyt. Antakaapa jokin vihjaus. Kuinka te olette piiloutunut?"