"Se on hirveää!" huudahti Kemp. "Kuinka ihmeessä…?"
"Se on kyllä hirveää. Mutta minä olen haavoittunut ja kipeä ja väsynyt… Hyvä Jumala! Kemp, te olette mies. Ottakaa asia rauhalliselta kannalta. Antakaa minulle vähän ruokaa ja juomaa ja sallikaa, että istun täällä."
Kemp tuijotti siteeseen ja sen liikkuessa huoneen poikki hän näki, että korituolia vedettiin lattialla hänen vuoteensa viereen. Se natisi, ja istuinsija painui noin neljännestuuman alemmaksi. Hän hieroi silmiään ja tunnusteli taas niskaansa. "Tämä voittaa vielä aaveetkin", virkkoi hän ja nauroi tylsästi.
"Se on parempi. Luojan kiitos, te alatte tulla järkiinne!"
"Tai tyhmistyä", sanoi Kemp ja hieraisi rystysillä silmiään.
"Antakaa minulle vähän viskyä. Olen kuolemaisillani."
"Eipä se siltä tuntunut. Missä te olette? Jos nousen, niin enkö törmää teihin? Tuossako? Kas niin. Viskyä… Tässä on. Mihinkä sen annan teille?"
Tuoli natisi, ja Kemp tunsi lasia vedettävän kädestään. Hän ponnisti voidakseen antaa sen tapahtua. Hänen kaikki vaistonsa sotivat sitä vastaan. Lasi pysähtyi ilmassa noin parinkymmenen tuuman päähän tuolin etusyrjän yläpuolelle. Hän tuijotti siihen tavattoman ällistyneenä.
"Tämä on — tämän täytyy olla — hypnotismia. Te olette varmaankin vain luulotellut, että olette näkymätön."
"Loruja", sanoi Ääni.