3.
Vierastamme ei hämmästyttäisi ainoastaan sosiaalista toimintaamme ehkäisevä järjestelmä, joka jättää kaikki yksityisyritysten varaan; häntä hämmästyttäisi myös suunnaton tuhlaus. Hän näkisi kaikkialla asioita kaksittain ja kolmittain; jokaisen pikkukaupungin valtakadun varrella hän huomaisi kolme tai neljä teurastajaa — jotka useimmat myyvät Uuden Seelannin lampaanlihaa ja Argentiinan naudanlihaa englantilaisena — viisi tai kuusi sekatavarakauppiasta, kolme neljä maitomyymälää, pari suurta kangaskauppaa, kolme neljä pientä muotikauppaa ja kalamyymälää, kaikki erittäin köyhiä ja verrattain kehnoja, useimmat velkaantuneita, kaikki apulaiset epävarmassa asemassa ja liian alhaista palkkaa nauttivina. Ja hän huomaisi, että kaikesta tästä runsaasta kilpailusta huolimatta jokainen, joka suinkin voi, kaikki todella varakkaat henkilöt, ostavat enimmän osan ravintoaineitaan ja vaatetavaroitaan suurista Lontoon liikkeistä.
Mutta minkätähden ryhtylsinkään kirjoittamaan uusia todisteita, kun on olemassa Elihun klassillinen tutkielma,[5] johon voin vedota.
"Huomatkaa, kuinka yksityisliikkeet toimittavat maidon kadun varrella sijaitseviin taloihin. Puoli kahdeksan aikaan aamulla tulevat kolisten maitorattaat, tuovat maitoa erääseen taloon ja poistuvat. Puoli tuntia myöhemmin tulevat toiset rattaat, tuovat maitoa, ensin kadun tällä laidalla olevaan taloon, sitten toisella laidalla sijaitsevaan, kunnes seitsemän taloa on saanut, mitä tarvitsee, ja poistuvat sitten. Seuraavien kolmen tai neljän tunnin aikana ilmaantuvat vielä neljät eri rattaat vaihtelevin väliajoin, tuoden maitoa toiseen ja toiseen taloon, kunnes vihdoin, keskipäivän lähestyessä, tehtävä on suoritettu ja kadun varrella sijaitsevat talot varustettu maidolla.
"Näiden eri maidonjakajien käyttelemä aika on suunnilleen tunti ja neljäkymmentä minuuttia, tarkoitukseen tarvitaan kuusi miestä ja kuusi hevosta, ja rattaat kolisevat toinen toisensa jälkeen koko piirissä suurimman osan päivää samaan säännöttömään ja merkilliseen tapaan."
4.
Kuviteltu vieras ei luultavasti voisi ollenkaan käsittää, minkätähden emme heti luovu tuosta haitallisesta ja vahingollisesta yksityisomistuksen periaatteestä, kumoa maanomistajiemme omistusvaltaa ja niin edespäin niin sievästi kuin mahdollista ja ryhdy toteuttamaan kollektiivista asunto-olojen järjestystä. Ja sitten hänestä olisi kaiketi sanottava: "Poistuu ihmeissään."
Tuo olisi kumminkin vain varsinaisen väittelyn alku. Moisiin asioihin paremmin perehtynyt sosialismin vastustaja voi esittää varsin lukuisia ja päteviä huomautuksia nykyisen järjestelmän puolustukseksi.
Hän voi väittää, että nykyinen asiainjärjestys, vaikka se toisinaan onkin yhtä tuhlaileva kuin luonto kutua ja siitepölyä levittessään, sointuu monessa suhteessa merkillisesti ihmisluonnon heikkouksiin. Omaisuuden aate on kuolevaisen mielen omaehtoinen tuote; lapset kehittelevät sitä lastenkamarissa ja puolustavat kiihkeästi käsitteiden "minun" ja "sinun" välillä vallitsevaa eroa, jonka laajempi soveltaminen maahan, maanalaisiin tuotteisiin ja villeinä tavattaviin vapaisiin olioihin erittelyn osoittamasta joltisestakin järjettömyydestään huolimatta on joka tapauksessa ollut omituisen sovelias ihmiskunnalle.
Tämä kaikki olisi ihailtavan järkevää. Voi tuskin olla epäilystäkään siitä, että yksityisomistus on menneinä aikoina tuonut inhimilliseen edistykseen aineksia, joita siihen eivät olisi voineet tuoda mitkään muut keinot. Se on sallinut yksilöiden erikoisissa olosuhteissa koetella uusia menetelmiä ja uusia välineitä, joita yhteisön äly sellaisenaan ei olisi keksinyt. Kaikista puutoksistaan huolimatta on nykyinen individualistinen järjestelmämme sekä alkukantaisten heimojen kommunismiin että myöskin keskiaikaisen läänityshallituksen persoonalliseen ja suuressa määrin oppimattomaan silmälläpitoon verraten varsin tehokas työmenetelmä. Sosialistin ei mielestäni tarvitse olla ristiriidassa historiallisten tosiasioiden eikä inhimillisen luonnon kanssa. Hän vain väittää, että yksityisomaisuus on pelkkä vaihe, joskin epäilemättä välttämätön vaihe, inhimillisessä kehkeytymisprosessissa. Maailma on tarvinnut yksityisomistusta (kuten sanoo Lester F. Ward[6]) aivan samoinkuin se aikoinaan tarvitsi orjuutta harjoittaakseen miehiä ja naisia maanviljelykseen ja teollisiin tottumuksiin ja samoinkuin se tarvitsi itsevaltaisia kuninkaita, jotka liittivät keskenään sotakannalla olevat heimot kansoiksi ja kansat valtakunniksi, rakensivat valtateitä, lopettivat yksityisen sodan ja perustivat lain aatteen sekä omaa heimoa kauemmaksi ulottuvan lojaalisuuden. Mutta toisaalta hän väittää, että samoinkuin Länsi-Eurooppa on jättänyt taakseen orjuuden ja itsevaltiuden (joka on kansallista orjuutta) siirtyen perustuslaillisuuteen, samoin olemme nyt jättämässä taaksemme sen kauden, jolloin maa, ainekset ja ravinto olivat yksityisomaisuutta. Syynä tähän menettelyymme ei ole, että sen hylkäämme, vaan se, että olemme käyttäneet sen loppuun, olemme oppineet sen opetettavat ja voimme nyt siirtyä korkeampaan ja hienompaan järjestelmään.