Uusia maailmoita vanhojen sijaan

by H. G. Wells

Rautateitämme vallitseva voitonhimon periaate suuntaa asiat aivan toiselle taholle: yritetään saada monopolikseen pienempikin liikenne vastustamalla pienten ratojen kehitystä ja pitämällä mukavuuden, kunnon ja puhtauden tasoa alhaisena. Niistä suurista ja välttämättömistä sosiaalisista parannuksista, joita voitaisiin saada aikaan lisätyn ja huokeamman, tieteellisesti suunnitellun liikenteen, puutarha- ja peltotuotteiden keräämisen ja kuljettamisen nojalla, yksityisomistajan filosofia nähtävästi ei mitään välitä. Sellaiset toimenpiteet luultavasti eivät maksaisi vaivaa, ja siihen asia päättyy; se seikka, että niistä olisi yhteisölle valtava hyöty, ei hetkeksikään johdu hänen ajatustensa kehään.

On aivan varmaa, että seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja kuluttua Britannian rautatieliikenteen rappeutuminen ja takapajulle jääminen, joka on nykyisissä oloissa välttämätön (nopeudessa ja mukavuudessa ovat mannermaan rautatiet jo aikoja sitten jättäneet ne taakseen), säästäväisyyssyistä alinomaa kehnontuvat kiskot ja rappeutuvat asemat ja sillat sekä niiden luultavasti aiheuttamat lukuisammat onnettomuudet ja vihdoin tästä liikenne-elämän estymisestä koituva Britannian taloudellisen kehityksen tyrehtyminen tulevat olemaan sosialistiselle aatteenlevittämiselle suunnattoman tärkeät yksityisomistusta koskevana havainto-opetuksena. Italiassa olot jo ovat kehittyneet välttämättömän huippukohtansa ohi, ja valtio kokee nyt parhaansa mukaan saada järjestyksetöntä, huonosti varustettua ja hoidotonta rautatieverkkoa, yksityisliikkeiden jättämää perintöä, siedettävään työkuntoon.

6.

Erään toisen suuren yleisen toiminnan alalla ilmeisesti aletaan yhä selvemmin tajuta voitonhimoisen yksityisomistuksen valta-asemasta johtuvia vaaroja ja haittoja, nimittäin yleisen ravinnonhankinnan alalla. Yleisön mielikuvitus sai siinä suhteessa melkoista virikettä Upton Sinclairin huomiotaherättävästä teoksesta The Jungle ("Räme"), joka olisi jokaisen sosialismin alkeisiin perehtyvän luettava. Sinclair keräsi melkoisen määrän Chicagon teurastuslaitoksia koskevia tosiasioita ja liitti ne kertomukseensa siten saaden lukijat käsittämään, mitä he olisivat jo sitä ennen voineet arvata, jos olisivat hiukan kuvittelukykyänsä ponnistaneet: että karjan teurastus ja lihan valmistus myytäväksi, kun se tapahtuu yksinomaan voittoa silmälläpitäen, toisin sanoen niin nopeasti ja vähin kulungein kuin suinkin mahdollista, tapahtuu kauhealla tavalla, että se on julma menetelmä eläimiä ja ihmisiä kohtaan ja vaarallinen yleiselle terveydelle. Yhdysvalloissa on jo kauan tajuttu yksityisten omientuntojen riittämättömyys näissä asioissa, ja liikkeen suuren voiton lipuessa lihanpakkaajien taskuihin yhteisö on pitänyt yllä riittämätöntä, huonosti palkattua, ja kuten väitetään, toisinaan lahjottavaa tarkastusmiehistöä, jonka asiana on valvoa yleistä menestystä.

Tässäkin maassa teurastus on yksityisliikkeiden asiana, ja tarkastus ehkäisee vain jossakin määrin siinä tapahtuvia väärinkäytöksiä. Ellei meillä olekaan Chicagoa, on kuitenkin varsin luultavasti kaikki siellä käytännössä olevat halpamaiset säästäväisyystoimenpiteet, sama lika ja huolimattomuus, kaikkialla maan eri osissa, hiukan tässä yksityisen omistamassa teurastuslaitoksessa, hiukan toisessa. Mikä näet kannustaisikaan teurastajaa kuluttamaan rahoja ja aikaa tekemällä teurastushuoneensa paremmaksi, terveellisemmäksi ja inhimillisemmäksi kuin hänen ammattitoveriensa laitokset yleensä? Sellainen menettely tekisi hänestä vain köyhän ja maksukyvyttömän. Eiväthän muuten monetkaan hänen asiakkaistaan käy katsomassa, kuinka teurastus tapahtuu, ja Etelä-Englannissa sanotaan: "Mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure."

Monet todistajat väittävät yksimielisesti, että hedelmähillojen valmistajat, suolaamis- ja säilykeliikkeet toimivat yhtä likaisissa olosuhteissa. On ihme, ellei ole niin laita, sillä yksityisomistaja ajattelee välttämättä vain kulunkiensa, huoneiston ja palkkojen vaatimien menoerien supistamista ja tahtoo ostaa hedelmät niin läheltä mätänemistä ja sokerin niin läheltä likaa kuin mahdollista. Maidonhankintamme kurja tila on selvä; käy yhä ilmeisemmäksi, että yksityisomistuksen vallitessa tätä toimialaa voi maidon siirtyessä lehmästä kuluttajalle joka kohdassa päästä siihen vaikuttamaan vahingollisia ja epärehellisiä voitonhimoisia tekijöitä. Maito lypsetään usein likaisista lehmistä likaisiin astioihin — minkätähden luopuisikaan liikemies voitostaan maksamalla tunnontarkasta puhtaudesta, kun on melkein mahdotonta näkemättä sanoa, onko maito puhdasta vai likaista? — ja joka käsittelyssä, jokaisessa hyötymistilaisuudessa tapahtuu suuremmassa tai vähemmässä määrässä vahingollista miedonnusta, väärennystä ja tartuntavaaran lisäämistä. Yksityisen maidonhankintaliikkeen auttamaton kelvottomuus vaikuttaa lasten kuolevaisuuteen — me maksamme kansallista veroa yksityisille maitoliikkeille, veroa, jonka muodostavat monet tuhannet joka vuosi kuolevat pienet lapset. Me yritämme rajoittaa tämän veron määrää tarkastuksen avulla. Mutta minkätähden maksaakaan valtio rahaa tarkastuksesta, minkätähden palkataan hyvin harjoitettuja ja päteviä henkilöitä pelkkään urkkimis- ja vainoamistyöhön, jotta kykenemättömät yksityishenkilöt saisivat yhä voittonsa lastenmurhan hiukan rajoittuessa? Olisi paljoa yksinkertaisempaa ryhtyä työhön välittömästi, käyttää ja harjoittaa näitä yksityishenkilöitä ja pitää itse huolta maitotaloudesta ja maidon jakamisesta.

Yhtä tärkeät syyt puhuvat leipomoiden ja leivän hankinnan yhteisön huostaan ottamisen puolesta. Yleisö joutuu suuriin ja kerrassaan korvaamattomiin kulunkeihin, kun on tarkastettava painoja ja ehkäistävä karkeimpia väärennystapauksia, matoisuutta ja likaisuutta, ja leipomo on kaikesta huolimatta yhä vieläkin useimmiten maan alla sijaitseva rottien, hiirien ja torakoiden tyyssija, ja tavallinen leipurinleipä on niin mautonta ja ravinnotonta, että suuri joukko vauraampaa väkeä pitää leivän valmistamista kotona sekä terveydelle että kukkarolle edullisena. Väestön ruumiillinen ränstyminen voidaan katsoa suurelta osalta leipämme yleisestä kehnoudesta johtuvaksi. Selvää on, ettei väestömme milloinkaan saa hyvää ja terveellistä ruokaa yksityisten omistamista leipomoista, ellei palkkaa jokaista kuusimiehistä leipuriryhmää varten asiaanperehtynyttä tarkastajaa — ja toista tarkastajaa hänen valvojakseen. Näyttää niin ollen sekä järkevämmältä että huokeammalta hävittää tältäkin toimialalta yksityisomistus ja suorittaa työ yhteisölle kuuluvana puhtaasti, rehellisesti ja moitteettomasti kunnollisissa huoneistoissa käyttäen riittävää palkkaa nauttivia työvoimia.

Se, mitä on sanottu ravinnon hankinnasta, pitää sitäkin paremmin paikkansa kun ovat kysymyksessä polttoaineet. Kuluttajan ja kivihiilenkaivajan välillä on sarja yksityisiä henkilöitä, jotka kaikki yrittävät kiskoa voittoa niin paljon kuin suinkin mahdollista kivihiilen siirtyessä kohti keinottelutarkoituksissa rakennetun köyhänmiehen-asumuksen halpahintaista ja epäedullista tulisijaa. Sitäpaitsi sattuu nykyjään Isossa-Britanniassa samoinkuin Amerikassakin joka talvi kivihiilimarkkinoilla kaupallista vehkeilyä, joka johtaa suuremmassa tai vähemmässä määrässä tuntuvaan hiilipulaan. Kivihiilen hinta koroitetaan ennenkuulumattomaksi, ja pienen kuluttajan, jolla ei ole säilytyspaikkaa, vaan jonka täytyy ostaa polttoainetta joka viikko, ellei päivittäinkin, on pakko supistaa ravintoeräänsä ja säästöjänsä tyydyttääkseen yksityisen omistajan lisääntyneitä vaatimuksia — ellei tahdo kärsiä vilua. Jokainen sellainen hiilipula korjaa kuolemansadon vanhuksia ja lapsia ja pyyhkii pois monia tuhansia säästötilejä ja kerättyjä kolikoita. Ajateltakoon, kuinka tylsän typerää on sallia voitonhimon siten pitää saaliinaan kansakunnan säästäväisyyttä! Eikö olekin varmaa, että tulevaisuuden sivistynyt yhteiskunta ottaa huostaansa kaikki sille kuuluvat polttoainevarastot, on selvillä väestön vaihtelevista tarpeista ja jakaa ja myy kivihiilen, kaasun ja öljyn — ei suinkaan pitäen silmällä suurinta mahdollista voittoa, vaan suurinta yleistä menestystä?[7]

Eräs suuri liiketoiminnan haara, jossa yksityisomistus ja yksityinen toimintavapaus on samoin ristiriidassa yleisen menestyksen kanssa, on väkijuomaliike. Siinä meillä on aine, joka on olennaisesti lääkeaine ja jonka käyttö muuttuu helposti paheeksi, aine, joka on parhaimmillaankin vahingollinen, kokoonpanoltaan moniosainen ja erikoisen helppo väärentää ja tehdä kiehtovammaksi lisäämällä siihen myrkyllisiä aineksia, sanalla sanoen altis millaiselle salaiselle käsittelylle tahansa. Ei liene mitään muuta ainetta, joka esiintyisi puhtaana ja moitteettomana niin harvoin kuin olut tai whisky; whiskyä aletaan sekoittaa ja väärentää heti, kun se on kuljetettu pois tehtaasta. Ja me sallimme tämän lääkeaineen, väkijuomien, olla alusta loppuun asti yksityisen voiton lähteenä. Menemmepä niinkin pitkälle, että asetamme rahapalkintoja väkijuomain käytön levittämistä varten. Onko ihmekään, että väkijuomat tehdään väärentämällä paljoa vahingollisemmiksi kuin ne muuten olisivat ja että niitä suorastaan tyrkytetään yleisölle kaikin mahdollisin keinoin?

"Hän houkuttelee heitä juomaan", sanoo pappismies kylänsä ravintoloitsijasta. Mutta mitä muuta tarkoitusta hän ajatteleekaan kapakoitsijalla olevan? Pitäisikö hänen saarnata ehdotonta raittiutta? Koko liike on luonnostaan ja välttämättä houkutusta — ei pahaan juoppouteen, mutta tavanomaiseen runsaaseen juomiseen. Menestyksellisemmät aatteenajajat, suuret oluenpanijat ja viinanpolttajat rikastuvat väestön juodessa heidän oluttansa ja viinaansa ja voittavat itselleen kunniaa ja päärinarvoja sen mukaan, miten menestyvät.