Uusia maailmoita vanhojen sijaan - H. G. Wells

Sosialismi sellaisena kuin hän sen ymmärtää on siis suuri älyllinen tapahtuma, sen muodostavat kehitystilassa olevat toivelmat ja aatteet, jotka muotoutuvat suunnitelmaksi: muovata ihmisyhteiskunta uudestaan uusien ja parempien suuntaviivojen mukaan. Tätä tahtoo sosialismi avarammassa merkityksessään olla. Tämä kirja kokee kehitellä ja perustella tuota väittämää ja määritellä niitä periaatteita, joiden varassa sosialisti uskoo tämän yhteiskunnanuudestirakentamisen pitävän tapahtua. Kirjan asiana on pohtia tämän suunnitelman ja tämän vaatimuksen yksityiskohtia niin selvästi kuin kirjoittaja voi.

Vaikka sosialisti siis pyrkiikin muovaamaan uudestaan ihmisyhteiskuntaa, hänen ei kumminkaan tarvitse kieltää, että se nykyiselläänkin on varsin ihmeellinen ja ihailtava näytelmä. Hän ei tahdo kieltää sitäkään, että monien ihmisten elämä on nykyjäänkin hyvä ja miellyttävä asia…

Tämän kirjoittaja, itsestään puhuakseen, ei ole erittäin voimakas, ei erittäin terve eikä hyväonninenkaan henkilö, hän havaitsee paljon saavuttamatonta ja paljon valitettavaa, mutta siitä huolimatta ilmenee elämä hänelle vuosi vuodelta yhä tyhjentymättömämpää mielenkiintoa tarjoavana, yhä suurempaa kauneutta kehittelevänä näytelmänä, korkeiden pyrintöjen ja innostavien toiveiden loistavana kenttänä. Sittenkin piilee tuossa näytelmässä omituista tuskaa, salaperäistä riittämättömyyttä ja säälimättömyyttä, vihan ja tuskaisen kaipauksen puuskia, sanomattoman murheellisia kohtauksia. Sen haltioituneimmat hetket vetoavat eniten hänen ponnistuksiinsa, ovat täynnä tyydyttämättömien tarpeiden vaatimuksia. Nämä varjot, tuskat ja epävakaisuudet eivät ainakaan hänen mielestään pimennä koko näkymöä, voipa olla niinkin laita, että ne vain tekevät loistokohdat hänelle sitäkin kirkkaammiksi; mutta kaikesta huolimatta nämä elämän pahat ja rumat puolet lausuvat hänelle jonkinlaisen haasteen tai jotakin sellaista, mitä ei voi jättää huomioonottamatta, vaan josta on kiihkeästi kiisteltävä, ne vetoavat kiinteästi kaikkeen hänen olemuksestaan löytyvään tarmoon ja rohkeuteen. Elämä ja maailma kelpaavat, mutta eivät pysyväisinä olosijoina, vaan areenana, niin, taistotanterena, jota ylpeästi ympäröivät taivas ja meri, vuoret ja avarat näköalat, koristavat herkän upeasti värisevät lehvät, kukkalehdet ja höyhenet, pehmeät turkit ja elävän hipiän ihmeellinen hohtelu ja jossa musiikista pitävät huolen ukkonen ja laulavat linnut; mutta sittenkin taistotanner, jossa ei ole sijaa joutilaille katselijoille, vaan jossa täytyy tahtoa ja tehdä, päättää, iskeä ja vastata iskuihin — ja poistua ajan tullen.

Tarvitsee vain lyhyesti silmäillä historiaa — vaikka kaikkikin historiallinen tieto tukee tätä yleistystä — käsittääkseen, ettei puheenaolevalla areenalla tapahdu ainoastaan yksilöiden sekasortoista ja tarkoituksetonta kamppailua. Liian läheltä katsellen voi siltä näyttää, se voi ilmetä yksilöiden vihan ja rakkauden muodottomana kudelmana; mutta hiukan loitompaa sitä tarkastellessaan havaitsee suurempien piirteiden tulevan näkyviin. Silloin huomaa jotakin jatkuvaa tapahtumista, jotakin, mikä alinomaa pyrkii luomaan järjestystä satunnaisuuteen, kauneutta sekasortoon, oikeutta, hyvyyttä ja laupeutta säälimättömyyden ja häikäilemättömän sorron sijaan. Tässä yhteydessä riittää, kun puhumme tästä voimasta, joka taistelee ja pyrkii tekemään ja saamaan aikaan, mainiten sitä hyvän tahdon nimellä. Aikojen vaiheita tutkiessaan huomaa yhä selvemmin, että ihmiskunnan toiminnan vaikuttimien joukkoon on luettava tämäkin yhtä hyvällä syyllä kuin nautinnonhimo, nälkä, ahneus, turhamaisuus ja suuremmassa tai vähemmässä määrin älyllinen pelko. Olipa tämä ihmissuvun hyvä tahto kuinka alkeellinen, vähäpätöinen tahansa, olkoon se yksityistapauksissa miten suuressa määrin hyvänsä alistettu palvelemaan yksilöllisiä tarkoituksia ja esiintyköön se kuinka naurettavan riittämättömänä tahansa, se on sittenkin kokonaisuudessaan toimiva tahto. Kaikista elämän hämmennyksistä ja estymisistä, kaikista kohtalon aiheuttamista pysähtymisistä ja takapoukoista huolimatta on ilmeistä, että inhimillinen elämä ajan pitkään avartuu, muuttuu entistä lempeämmäksi, hienommaksi ja syvemmäksi. Kaiken kaikkiaan — ja nykyaikana melkein alinomaisesti — olot parantuvat. Elämä on kohentunut vuosisatain vieriessä, ja syynä on ollut ihmisten ponnistusten nojalla vaikuttava hyvä tahto.

Tästä väitteestä voidaan tietenkin, kiistellä. On henkilöitä, jotka väittävät sitä pätemättömäksi ja pitävät puoliaan sangen siedettävästi. Voi väittää, ettei kohentumista tapahdu tai ettei se johdu mistään hyvästä tahdosta eikä mistään muusta kuin puhtaasti mekaanisista voimista. Edellinen väite on yleisempi. Silloin tavallisesti vedotaan siihen, mitä menneisyydessä on parasta, ja kaikkeen nykyisyydessä kehnoon ja alhaiseen. Samalla kertaa pätemättömin ja viehättävin todistusperuste saadaan tahallisesti ihannoimalla määrättyjä aikakausia, esimerkiksi kolmattatoista vuosisataa Englannissa tai Antoniusten aikaa Rooman historiassa. Edellisen kuvailussa ilmenee messukirjan värikäs tyyli, jälkimmäisen esityksessä roomalaisten piirtokirjoitusten täysi juhlallisuus. Meitä kehoitetaan vertaamaan näitä iloisessa valaistuksessa nähtyjä aikakausia patenttilääkkeiden kauppiaan ilmoituksiin tai johonkin Lancashiren tehdaskaupunkiin ja jätetään kokonaan huomioonottamatta keskiaikaisen lain puolueellisuus ja keisariajan Rooman kurjuudenpesät, nälkä ja julmuus.

On kuitenkin myönnettävä, että voi tuollaisia ontuvia vertailuja välttäenkin erinomaisesti vastustaa sitä väitettämme, että yleistä edistystä on tapahtumassa. Voi mainita suuren joukon asioita, suuria ja pieniä, jotka ovat olleet menneinä aikoina paremmat kuin nykyjään: keskiajan Veneziassa ja Firenzessä ihmiset pukeutuivat upeammin ja soreammin kuin me — nimittäin ne ihmiset, joilla oli siihen varaa; Perikleen ajan Ateenassa veistettiin saavuttamattoman kauniita marmorikuvia; kahdennellatoista vuosisadalla Veronassa rakennetut tiilikivitalot ovat verrattomasti kauniimmat kuin samanlaiset rakennukset Lontoossa siihen aikaan, jolloin Cannon Streetin asema valmistui; keittotaide oli Rooman historian loistokauden jälkeen rappiotilassa toista tuhatta vuotta; Ranskan ja Englannin goottilainen arkkitehtuuri on ylevyyteensä, laatuunsa ja osiensa sopusointuiseen kauneuteen nähden kaikkia myöhempiä rakennustyylejä etevämpi. Tämä myönnetään kiistelemättä oikeaksi. Ateenan filosofinen ajattelu taas, kosketellaksemme suurempia asioita, oli parhaimmillaan vapaampaa ja hienommin ilmaistua kuin minään myöhempänä aikana. Ja pätevät arvostelijat vakuuttavat meille, että kuningatar Elisabetin ajan englanninkieli oli sirompi ja tehoisampi puheen väline kuin sama kieli kuningatar Annan tai kuningatar Viktorian ajalla.

Niin voisi jatkaa tarkastellen suurta määrää asioita, vähäpätöisiä ja suuria, ja niiden luettelo näyttäisi valtavalta, elleivät vastakkaiset seikat vaatisi nekin huomiota. Todellisuudessa ei liene yhtäkään aikakautta tai rotua, joka ei osoita meille jotakin, mitä on suoritettu paremmin kuin milloinkaan ennen tai jälkeen, sillä ihmisen ponnistus ei ole tyrehtynyt eikä täysin epäonnistunut minään aikana. Mutta jokin erikoinen etevyys ei todista yleistä tason korkeutta. Toisella tai toisella alalla, kirjojen sidonnassa tai metallin silauksessa, kielen hienostamisessa tai vapauden puolustamisessa, yksityiset henkilöt ovat jonkinlaisen välttämättömyyden pakosta käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, "löytäneet itsensä", kuten sanotaan, ja tehneet parhaansa. Sattuipa muuten mitä tahansa, joka tapauksessa sopii varmaan uskoa, että eräät ihmiset aina keksivät keinon suorittaa sitä tai tätä erikoista ja päästä pyrkimystensä perille. Sellaiset huomiot, jotka osoittavat erikoiskohdissa taantumista menneisyyteen verraten, eivät itse asiassa pysty kumoamaan väitettä, että ihmisten onnenosa jatkuvasti paranee, eivät horjuta toivoa niissä, jotka uskovat ihmisen kykenevän poistamaan paljon vielä nyt maailmaa pimentävää pahaa, jotka pitävät inhimillisten mahdollisuuksien säiliöitä melkein koskemattomina apukeinoina ja joiden mielestä kaikki menneisyyden loisto ja etevämmyys vain kirkkaasti lupaa ja aavistuttelee jokaisen tekomme osaltansa rakentamaa vielä syntymätöntä tulevaisuutta, johon kaikki saavutuksemme virtaavat, tahdoimme tai emme.

Paljon onnettomuutta on voitettu, paljon järjestystä, kauneutta ja elämän liikkuma-alaa on saavutettu niiden aikojen jälkeen, jolloin ihminen karvaisena villinä seurusteli kaltaistensa kanssa melkein eläimen tavoin; mutta tätä verraten lyhyttäkin historiallista kautta tarkastaessaan voi tuskin olla havaitsematta alinomaista pahan voittamiseen suuntautuvaa toimintaa. Ihminen voi ivailla oman aikansa asioita; siihen taipuu sellainen epäonnistuneesti kehitetty henkinen tyyppi, joka ei kykene arvostelemaan suorittamatta samalla ilkeämielisiä vertailuja, jonka kiitos on niin niukka, ettei voi tunnustaa asian arvoa ilmaisematta samalla korvaavaa kateutta; mutta eräs edistyksen pysyväinen tulos on varmaan jokaisen mielestä kiistämätön. Ihmissuvun ajattelematon ja vaistomainen julmuus — ja tämä on erittäin perustava seikka — vähenee alinomaa. Minä ihmettelen ja epäilen, onko milloinkaan ennen koko maailmassa iäkäs, huonosti puettu nainen tai ilmeinen raajarikko voinut liikkua alaluokan lasten joukossa joutumatta kokemaan koko lapsilauman tai yksityistenkään lasten taholta tulevaa solvausta, niinkuin hän nyt voi liikkua, jos sattuu joutumaan jostakin Lontoon koulusta ryöpsähtävään lapsiparveen. Kaikista synneistämme huolimatta uskon sitäpaitsi varmaan, että oikeudentunto on herkempi ja laajemmalle levinnyt kuin koskaan ennen. Muutamat vakavat sosiaaliset vauriot, jotka näyttivät aikoinaan ihmisen synnynnäisestä luonnosta johtuvilta, ovat hävinneet, vieläpä niin täydellisesti, ettemme voi enää kuvitellakaan niitä kokevamme. Yksityisen sodan aiheuttama julmuus ja turvattomuus, kaksintaistelu ja avoin orjakauppa ovat hävinneet, ja koko Länsi-Euroopassa ja Amerikassa ei enää satu säännöllisesti uusiutuvaa nälänhätää eikä suuria ruton hävitystöitä. Maailma, jossa katsetta kiduttavat tien vieressä mauttomasti prameilevat lääke- ja ravintoaineiden ilmoitukset, on kieltämättä vielä epätyydyttävä, mutta tulee muistaa, ettei ole kulunut kahtakaan vuosisataa siitä, kun noiden ilmoitustaulujen sijalla kohosivat hirsipuut, ilmoilla häilyivät korppien raatelemat repaleiset ruumiit ja kuolleiden herrasmiesten pääkallot (onnettomat olivat kärsineet piinapenkissä, heidän sisälmyksensä oli poltettu heidän nähtensä, heidät oli hakattu neljään osaan) mätänivät sateessa rantasärkillä.

Maailma on nykyjään tavalliselle ihmiselle parempi olopaikka kuin milloinkaan ennen, sen näköalat ovat avarammat, rikkaammat, syvemmät ja enemmän toivoa ja lupausta sisältävät. Ajateltakoon niitä aivan yleisiä asioita, jotka helposti jäävät huomaamatta, esimerkiksi suurta ja yhä kasvavaa ihmisten joukkoa, niitä, jotka voivat maailmassa vapaasti liikkua, vapaasti lukea, ajatella ja puhua! Ajateltakoon koskaan ennen näkemätöntä hyvin järjestettyjen kotien ja hoidettujen, terveiden, tiedonhaluisten lasten määrää! Ja meillä ei suinkaan ole vain tämä keskinkertaisen hyvinvoinnin avartuva meri, jossa tulevaisuuden todellisuus sikiää, vaan aikaamme sopii luottaa suoranaisten aikaansaannostenkin alalla. Vastuuttomat henkilöt ovat kriitillisyyden alkuajoilta saakka huutaneet, ettei heidän oma kautensa tuota mitään. Sitä huutoa minä vihaan ja vastustan. Kunhan ehditään erottaa kuona pois ja vertaaminen käy mahdolliseksi, uskon varmaan myönnettävän, että kaiken kaikkiansa filosofiassa ja merkittävässä kirjallisuudessa, rakennustaiteessa, maalauksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa, koneitten rakentamisessa ja teollisissa keksinnöissä, valtiotaidossa, inhimillisyydessä ja uskaliaissa teoissa, ihmiskunnan viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena suorittamat työt kestävät vertailun minkä muun kolmikymmenvuotisen historiallisen kauden kanssa tahansa.