Uusia maailmoita vanhojen sijaan

by H. G. Wells

Näiden pienten sijoittajien sanotaan esiintyvän katkeroina yksityisen rahaliikkeen puoltajina kunnallisia liiketoimia ja sosialisteja vastaan. Täytyy ihmetellä, minkätähden.

Voisi löytää koko joukon samanlaisia ja pahempiakin tapauksia, joissa sijoittavalta yleisöltä on muutaman vuoden kuluessa viety kymmeniä miljoonia puntia. Tyydyn kumminkin tässä vain lainaamaan erään selostuksen New Yorkin Journal of Commercesta, joka, kuten lukija hyvin arvaa, ei suinkaan mielellään käy todistamaan sosialismin eduksi. Se esittää asiaa Illinois Central Railroad ("Illinoisin keskusradat")-yhtiön johtajan mr Harrimanin Inter-State Commerce Commissionille ("Valtioidenväliselle kauppakomissiolle") maaliskuussa antaman todistuksen nojalla näin:

"Hän itse myöntää kuuluneensa neljäntenä miehenä yhtymään, joka sai haltuunsa Chicagon ja Altonin radat ja antoi heti 40,000,000 dollarin arvosta obligatioita, joiden tuotosta maksoivat itselleen 30 % voitto-osingon heidän hallussaan oleville papereille; sitäpaitsi he ostivat obligatiot 65 dollarin hinnasta ja möivät ne myöhemmin 90:een tai korkeampaan hintaan, erään osan henkivakuutusyhtiöille, joihin mr Harriman oli jonkinlaisissa suhteissa. Ei ollut olemassa mitään ansiota tai liikamäärää, mistä osinkoa olisi voitu jakaa, mutta yhtiön kirjat väärennettiin siirtämällä eräs korjauksiin käytetty 12,000,000 dollarin erä pääomatilille jonkinlaiseksi kirjanpidolliseksi pohjaksi mainitussa menettelyssä.

"Sitäpaitsi muutettiin Chicagon ja Altonin radat 'rautatieksi', ja pääoma, joka oli ollut hiukan 40,000,000 dollaria pienempi, paisutettiin 123,000,000 dollariksi, jotta korjauksista koituneet todelliset menot, 22,500,000 dollaria, tulivat peitetyiksi. Niin tehden lisättiin suunnilleen 60,000,000 dollarin arvosta 'vettä' neljän miehen omistamiin osakkeisiin. Niistä myytiin osa Union Pacificille, jonka presidentti mr Harriman oli, ja suurempi määrä siirrettiin Rock Islandille. Mr Harriman kieltäytyy sanomasta, kuinka paljon hän siten meneteltäessä ansaitsi.

"Siitä nähdään, kuinka eräät jättiläisomaisuutemme syntyvät ja millaiset vaikuttimet ja tarkoitukset toisinaan ovat määräävinä niissä henkilöissä, joille liikeyhtymien johto on uskottu. Yksinkertainen ja alkeellinen periaate on se, että arvoja luovat pääoman tuottava toiminta, työ ja erilaisten teollisuusyritysten tehoisuus. Varallisuutta ei synny milloinkaan tyhjästä, se on aina tuotettava ja jaettava, ja se, minkä toinen saavuttaa epärehellisesti, häviää tai jää saavuttamatta toiselta. Persoonallinen hyöty näissä keinottelutoimissa, joissa liikeyhtymien johtoon asetetut henkilöt käyttelevät niiden luottoa, pääomaa ja mahtia, otetaan osakkeenomistajien suurelta enemmistöltä, joiden edut joutuvat uhrattaviksi, julkisilta sijoittajilta, jotka tulevat petetyiksi, tai laivanvarustajilta, joita verotetaan liiaksi niistä palveluksista, joiden alueella rautatiet nauttivat etuoikeuksia, tai kaikilta näiltä, toiselta enemmän, toiselta vähemmän. Ne ovat toisin sanoen ryöstösaaliita."

Kuten huomaamme, ei ole ainoastaan väärin sanoa sosialismin riistävän köyhältä mieheltä hänen kunniallisesti hankkimaansa "vähäistä omaisuutta", vaan asia on todellisuudessa ihan päinvastoin: nykyinen ei-sosialistinen järjestelmä tuhoaa alinomaa säästäväisyyden hedelmiä! Yksinkertaiset ihmiset luulevat suurten rahamiesten voittavan rahaa toisiltaan ja menettävän sitä toisilleen. Mutta rahamiehet — sanoaksemme asian suoraan — eivät ole sellaisia houkkioita. He käyttävät hyväkseen suurta yleisöä, ja yleisö antautuu yhä heidän käytettäväkseen ollen siten uuden, kasatun rikkauden alinomaisena lähteenä. Minä tunnen erään kauppaliikkeessä palvelevan viidenkymmenen vuoden ikäisen erittäin uutteran ja kyvykkään miehen, joka on säästänyt ja sijoittanut rahoja liikkeisiin, joita voi hyvinkin pitää taattuina ja rehellisinä; hän on kieltänyt itseltään elämännautintoja, typistänyt elämäänsä voidakseen sijoittaa joka vuosi suunnilleen kolmanneksen palkastaan, aina kahdenkolmatta vuoden iältä asti, ja nyt hänen ainoana turvanaan työkyvyttömyyttä ja vanhuutta vastaan on jäsenyys eräässä Friendly Societyssä, jonka pahoin pelkään olevan yhtä epäiltävän kuin kaikki muut "ystävälliset yhdistykset" — ja se ei suinkaan merkitse hyvää toimeentuloa eikä turvattua tulevaisuutta.

Voidaan huomauttaa, että vähäisen miehen tulee menetellä huolellisemmin rahojaan sijoittaessaan, mutta tosiasiana pysyy, että rahojen taattu ja tuottoisa sijoittaminen on erinomaisen moniseikkainen erikoistehtävä ja ettei tavallisella muutamia satoja puntia omistavalla miehellä ole niillä markkinoilla parempaa onnistumisen mahdollisuutta kuin vedenpinnan alla Sidneyn satamassa haikalojen parvessa. Voidaan sanoa, että hän on ahne, tahtoo saada liian paljon korkoa, mutta se on joutavaa jaarittelua. Eräs kamalimpia kuiluja, johon brittiläisen yleisön säästöt ovat suistuneet, on ollut "consolien", vakautettujen valtionobligatioiden sadin — ne tuottavat nykyisessä hinnassaan vähemmän kuin kolme prosenttia. Palvelusväkeä ja työläisiä, joilla oli rahoja postisäästöpankissa, yllytettiin, houkuteltiin ja autettiin siirtämään rahojaan tähän juhlalliseen vakuuteen — silloinkin, kun hinta oli 114. Ne, jotka niin menettelivät, ovat nyt (marraskuussa 1907) menettäneet melkein kolmanneksen rahoistaan.

Väittää tuskin liikoja, jos sanoo, että erittäin suuren osan nykyaikaisia suuromaisuuksiamme, raitiotie- ja rautatieyhtiöitä, kaasulaitoksia ja leipätehtaita ovat perustaneet niiden nykyiset omistajat, suuret kapitalistit, tuon tahallisen marttyyrin, säästäväisen vähäisen miehen tahattoman altruismin nojalla.

Tavallinen säästäjä voi tietenkin vakuuttaa itsensä vanhojen päivien ja kaikenlaisten onnettomuuksien varalta jossakin vakuutusyhtiössä ja nauttia verrattain suurta turvallisuutta, koska hallitus sekaantuu "yksityisyritysten" toimintaan näillä aloilla, mutta sosialismin vallitessa hän voisi tehdä niin nauttien täyttä varmuutta valtion vakuutuslaitoksessa — ellei yleinen vanhuudenvakuutus hänelle riittäisi. Tämä ei kumminkaan kuulu nyt käsiteltävänämme olevaan asiaan. Minä kirjoitan nyt vain sellaisesta omaisuudesta, jonka sosialismi poistaisi, ja tahdon osoittaa, kuinka vähän hyötyä tai vakuutta se nykyjään tarjoo pienen omaisuuden haltijalle. Ajattelemattomat rikkaat saarnaavat "Säästäväisyyttä" köyhälle ja rikastuvat itse puolittain tahallisesti, puolittain itsetiedottomasti tempaamalla säästöt omikseen. Siinä on, lyhyesti kuvailtuna, nykyisten rahallisten menetelmien tuiman leikkisä laatu.

Pienten säästöerien joutumista suurten omistajien saaliiksi tapahtuu muuallakin kuin säästämisen alalla. Jokaisessa kaupungissa voi älykäs ja myötätuntoinen katselija, jonka silmät eivät ole liian käyttelyn tai tottumuksen sokaisemat, nähdä alinomaista pienten säästöjen häviämistä. Kalustettujen huoneiden vuokraus ja pieni vähittäiskauppa ovat tavallaan sosiaalisia "hävittäjiä"; kaikkialla maassamme ne muuttavat toivorikkaita, yritteliäitä, huonosti asiaan perehtyneitä muutaman kymmenen tai sadan punnan omistajia hitaasti ja auttamattomasti murtuneiksi ja pettyneiksi olennoiksi. Heitä katsellessani näen taloudellisen taistelumme säälimättömimmältä puoleltaan. Sandgaten High Streetin varrella, johon ikkunastani avautuu näköala, luulen suunnilleen neljännen tai kolmannen osan myymälöistä olevan sellaisia siedettävästä elämästä epätoivoiseen johtavia kanavia; ne ovat pyhitettyjä, auttamattomia ihmisten masentajia. Toisinaan avaa pari vanhaa palvelushenkilöä muoti- tai tupakkamyymälän, toisinaan perustaa jokin nuori pariskunta lyhyttavarain kaupan, toisinaan ilmaantuu näyttämölle uusi teurastaja, uusi kala- tai maustekauppias. Tämä vararikkoa kohti liikkuva loppumaton kulkue on saanut minut karttelemaan muuten miellyttävältä näyttävää katua, jota pitkin ajattelemattomuuteni päivinä astelin varsin iloisesti. Häviöön tuomitut uhrit ilmaantuvat alkuaikoina myymälöittensä oville ja näyttävät kohteliailta ja toivorikkailta. Eräät tukkuliikkeet ansaitsevat varsin hyvin perustamalla pieniä vähittäisliikkeitä kaikille mahdollisille kaupan aloille. He järjestävät myymälän, varustavat sen tavaroilla, ottavat vähittäisliikkeen perustajalta hänen kaksi- tai kolmesataa puntaansa ja antavat hänelle neljän- tai viidenkymmenen punnan luoton. Tarinan loppupuoli, mitä vähittäiskauppiaaseen tulee, on ylivoimaista taistelua koron maksamiseksi ja velan lisääntymisen estämiseksi. Joitakin aikoja asiat ovat kuitenkin vallittavissa. Minä menen salaa tarkastelemaan ikkunassa olevia tavaroita, mielessä heikko toivo, että yritys tällä kertaa tosiaankin onnistuu; minusta ei tunnu ollenkaan mieluisalta, kun vaimoni selittää, etteivät tavarat ole parempia kuin missä muualla tahansa, vain pikemmin kalliimpia kuin parissa vakavaraisessa ja jo kauan toimineessa myymälässä, joissa paikkakuntalaiset enimmälti suorittavat ostoksensa. Voi sattua niinkin, että sunnuntaikävelyllä ollessani näen uusien liikkeenharjoittajien menevän pari kertaa kirkkoon varsin nuhteettomasti, ja jos on kysymyksessä nuori pariskunta, on miehellä tavallisesti päässä silkkihattu. Mutta sitten alkaa ikkunoissa oleva näytevarasto huonontua määrältään ja laadultaan, ja silloin tiedän luoton alkaneen kiristyä. Liikkeenomistaja ei enää näyttäydy ovella, ja hänen alkuperäinen valoisa luottamuksensa on tiessään. Nyt hän katselee tummuneen ikkunaruudun läpi synkän vihaisesti. Hän epäilee liiankin oikein, että kaikki ostavat tarpeensa "isosta kaupasta"… Sitten hän on yhtäkkiä mennyttä; säästörahat ovat menneet, ja myymälä odottaa — kuin nälkäinen peto — uutta uhria. Siinä on pienen myymälän tavallinen koruton murhenäytelmä. Talonomistaja on saanut rahansa, maanomistaja tietysti samoin joka pennin, ystävälliset tukkuliikkeet voivat nekin aivan hyvin, mutta nuori tai vanha pariskunta saa lähteä kysymään työtä ensimmäisestä suojakodista — ikäänkuin ei maailmassa olisikaan säästäväisyyden laista hyvettä.