Englantilainen "lodging-house"[15] näyttää olevan keksitty kuluttamaan loppuun uskollisen vanhan palvelijan ja toimellisen leskivaimon viimeistä tarmoa — siitä huolimatta, että kansantaloustiede tästä seikasta visusti vaikenee. Henkilöt sijoittavat kaksi- tai kolmesataa, jopa tuhatkin puntaa saadakseen pelkän toimeentulon uurastamalla vuokralaistensa tai täyshoitolaistensa hyväksi. Se on heidän käsityksensä varmasta rahojen sijoittamisesta. He voivat nähdä kaiken aikaa, kuinka asia menestyy. Kaikkialla Englannissa tapahtuu samoin. Se, jossa asia herättää mielenkiintoa, voi nähdä sen kaikki vaiheet käymällä etsimässä huoneita esimerkiksi Lontoon Camden Townin alueelta; kulkiessaan paikasta toiseen hän käsittää yhä selvemmin, ettei kukaan noista ihmisistä ansaitse rahaa, ettei kukaan heistä milloinkaan saa takaisin sijoittamaansa pääomaa ja että he ovat onnelliset, jos kuolema heidät korjaa ennen auttamatonta vararikkoa. Ihmiset ovat tottuneet pitämään ammattiluokkia pysyväisinä, ovat tottuneet pitämään teurastajaa tai leipuria miehenä, joka hoitaa määrätynlaisen myymälän määrätyllä tasolla koko elämänpä ajan, joten monestakin lukijasta voi tuntua uskomattomalta, että nämä kaksi tyypillistä säästäväistä ammattiluokkaa, huoneistojen ja huoneiden vuokraajat ja pienet vähittäiskauppiaat, voivat säilyä vain sen nojalla, että vararikkoisten yksilöiden sijaan ilmaantuu yhä uusia; mutta niin on sittenkin laita. Heillä ei ole mitään hyötyä pienistä säästöistään, sijoitukset ja aloitetut liikkeet osoittautuvat yhtä tuhoisiksi; kilpailujärjestelmämme hävittää heidät hitaasti ja auttamattomasti.
On sanottu, etteivät mitkään muut yhteiskunnan jäsenet suhtaudu niin vihamielisesti sosialismiin ja sosialistiseen lainsäädäntöön kuin nämä pienet omistajat ja sijoittajat, nämä pienet veronmaksajat. He eivät asiaa oikein ymmärrä. Korkoa he pitävät yhtä luonnollisena asiana kuin nälkää ja janoa, se taloudellinen prosessi, joka tuomitsee heikot yrittäjät tuhoutumaan, on heidän älynsä tavoittamattomissa, mutta veronkantaja, joka vaatii yhä uudelleen rahoja "toisten ihmisten lasten kasvatusta", "köyhien ylellisyyttä", "teihin, valaistukseen ja raitioteihin tuhlattuja menoja" varten, edustaa heidän mielestään sietämättömintä vääryyttä. Niin nuo olentoraukat äänestävät kalpean vihan vallassa kumoon kunnallisia liikeyrityksiä valmistaen sitäkin suurempaa liikkumisalaa suurille rahamiehille, jotka murskaavat heidät liikavoiton puristimessa. Siinä on onneton ja traagillinen vastustushenki, johon jokaisen älykkään sosialistin tulee suhtautua myötätuntoisesti, kärsivällisesti — ja asiaa havainnollisesti heille selittäen. Jos julkinen arvovalta ottaisi korkoa, ei veroja tarvittaisi — se on ilmeisempi väittämä. Mutta avarammalle ulottuva on se, joka toteaa nykyiseen järjestelmäämme oleellisesti kuuluvan julmuuden, mielettömyyden ja sosiaalisen vääryyden: että suojaamattomat säästöt alinomaa joutuvat anastetuiksi.
Vain rikkiviisas ja vanhanaikainen sosialismi voi kiistellä'pieniä säästöjä vastaan; nykyaikainen sosialismi vastustaa maanomistajaa ja suurkapitalistia, jotka nielevät pienet säästöt.
4.
Pohtiessamme nykyaikaisen sosialismin todellista suhtautumista omaisuuteen on syytä selvittää yksityiskohtaisesti sosialistien riveissä vähitellen tapahtuvaa mielipiteiden muutosta pakkoluovutukseen nähden. Siinäkin tapauksessa, että ovat puheena ne yksityisomaisuuden muodot, jotka sosialismi hylkää, maanomistus, luonnontuotteiden ja perityn liikepääoman yksityisomistus ja muu sellainen, sosialismi on luopunut alkuperäisestä äärimmäisen jyrkästä kannastaan ja muuttunut inhimilliseksi ja järkeväksi.
Varhaisempi sosialismi suhtautui omistajiin tuimasti ja väärämielisesti. "Omaisuus on varkautta", sanoi Proudhon, ja aina 90-luvulle saakka sosialismi säilytti suuressa määrin tuon väitteen henkeä. Yksityisomistajalta tuli viipymättä ja lopullisesti ottaa pois hänen omaisuutensa, ja hän sai kiittää onneaan, ellei joutunut kokemaan nyrkkilakia ja saanut surmaansa inhoittavana konnana. Fabian Societyn ensimmäiset perusteet, jotka määriteltiin vasta vuonna 1884, näyttävät hylkäävän "korvauksen", yksityisomistajilta otettavan omaisuuden osittaisenkin korvauksen, joskin sen käytännöllisissä ehdotelmissa on aina myönnetty korvausjärjestelyn mahdollisuus. Alkuperäisten määritelmien sanamuoto on tämä: "korvauksetta, joskaan ei ilman sellaista pakkoluovutuksen alaisena olevan henkilön osaksi tulevaa huojennusta, jonka yhteisö voi katsoa soveliaaksi." Tämä sanamuoto on ilmeisesti nykyisten katsantokantojen ja vanhempien oppien yhteensovittelun tulos. Jos Fabian Society nyt kirjoittaisi uudestaan perusväittämänsä, uskon varmaan, ettei yksikään jaosto vaatisi säilytettäväksi tuota ytimettömäksi muuttunutta "korvauksetta".
Omaisuus näet ei ole varkautta. Voi olla erehdys, voi olla väärin ja sosiaalisesti epäedullista tunnustaa yksityisomistusta aloilla, jotka ovat yhteisölle ylen tärkeät, mutta kaikki asianosaiset, ja yksityisomistajien suuri enemmistö aivan varmaan, ovat vilpittömästi omalla kannallaan ja noudattavat parhaansa mukaan omaa älyänsä. Me elämme nykyjään avaroissa perinnäisissä suhteissa, joiden alueella sellainen yksityisomaisuus tunnustetaan oikeutetuksi, ja sen äkillinen kieltäminen ja hävittäminen — kirjoitan tämän ehdotonta sosialistista vakaumustani noudattaen — olisi kamalin onnettomuus, jota inhimillinen yhteiskunta voisi joutua kokemaan. Millainen väliaikainen hallitus meillä olisi sellaisen sekasorron vallitessa?
Pakkoluovutuksen täytyy tapahtua vähin erin, taloudellisen ja poliittisen uudestijärjestelyn muodossa, ja sitä tulee joka askelella seurata selittävän kasvatustyön. Valistuneella yksityisomistajalla ei ole mitään syytä olla toivomatta ja edistämättä sen tuloa. Nykyaikainen sosialismi on valmis antamaan hänelle korvausta, kenties ei "täydellistä", mutta joka tapauksessa järjellisen, hänen luovutuksestaan, saadakseen hänet toimimaan apunansa ja vapauttaakseen hänet hänen hallinnollisista velvollisuuksistaan, hänen liiallisesta tiluksiin ja liiketoimiin kohdistuvasta vastuustansa. Se suo hänelle nurkumatta vuosittaisen korvausmaksun tai rajoitetun käyttöoikeuden. Se ei suinkaan tahdo hävittää häntä eikä niitä asioita, jotka ovat hänelle kalliit. Se ei tahdo sosialisoida ainoastaan hänen omaisuuttaan, vaan tahtoo saada koko yhteiskunnan omaksi hänen kulttuurinsa ja kaiken sen, mitä joutoaika on hänelle opettanut elämän mahdollisuuksista. Se tahtoo kaikkien ihmisten tulevan yhtä hienoiksi kuin hän. Sen vihollinen ei ole rikas mies, vaan hyökkäävä rikas mies, koronkiskuri, nylkyri, jättiläisryöväri, joka kehittelee ilmi rikkauden piileviä huonoja puolia. Se hylkää kerrassaan sen ajatuksen, että omistavien ja omaisuudettomien kesken on vallitseva leppymätön luokkataistelu.
Tämä menetelmässä ilmenevä uusi suvaitseva henki ei silti suinkaan merkitse lopullisen tarkoituksen heikontumista. Nykyaikainen sosialismi vastustaa ehdottomasti uuden yksityisen maaomaisuuden suvaitsemista ja uusien oikeuksien ja perustamislupain myöntämistä yksityisille. Kaikkien suurten monopolien, esimerkiksi liikenteen, rakennustoiminnan ja maanviljelyksen aloilla, täytyy alun alkaen kuulua yhteisölle. Ja sosiaalisen valtiotaidon, hallituksen vähin erin tapahtuvan toiminnan tulee tarkoittaa sitä, että yhteisö ottaa alinomaa ja järjestelmällisesti, välttäen väkivaltaa ja viivyttelyä, huostaansa maan, liikennevälineet, ravintoaineiden jakamisen ja kaikki ihmisten yhteiset suuret toimet, pitää huolta nousevasta sukupolvesta ja totuttaa sitä niiden yhteiseen käyttelyyn sekä sivistyneempään elämänkatsomukseen.