Se aatekehä, jossa Marx liikkui, oli tutkijan, johon oli syvästi vaikuttanut Ranskan uudistuvan vallankumouksen idealismi. Marx eli maailman asioiden ulkopuolella — invaliidin elämää; hän vietti suuren osan siitä British Museumin lukusalin tienoilla, ja hänen sosialismia koskevissa käsityksissään tapaa samalla kertaa historiallisen katsomuksen avaroita näköaloja ja abstraktisuutta, joka johtuu inhimillisen asiain johdon käytännöllisen tuntemisen puutteestä. Vain Englannissa jo 80-luvulla sosialismin laajentuvat vaatielmat joutuivat oleellisesti hallintoon perehtyneiden miesten vaikutuksen alaisiksi. Niinpä jättikin Marx — ja vielä suuremmassa määrässä ensimmäiset marxilaiset — huomiotta hallituksen tarpeet ja käsitteli vain karkein piirtein luokkatoimintaa. Hän näki aivan selvästi taloudellisen elämän kehityskulun, ennusti trustien lujittumisen, ja se hänen väitteensä, jonka mukaan tulee välttämättä kehittymään kerrassaan omaisuudeton työväenluokka, jossa luokkatietoisuus kasvamistaan kasvaa, on suurenmoinen yleistys. Hän näki selvästi aina tähän monien ja harvojen vastakohtain saakka, ja sitten hänen näkemyksensä petti, koska hänen kokemuksensa ja harrastuksensa pettivät. Tulisi syttymään luokkasota, ja teollisuusjärjestöissä kuriin totutetut joukot voittaisivat.

Sen jälkeen opin vakuuttavuus heikontuu. Köyhälistön piti voittaa luokkasodassa; sitten oli luokat hävitettävä, tuotannon ja jaon välineiden yksityisomistus oli lopetettava, kaikki ihmiset tulisivat työskentelemään järkevästi — ja tuhatvuotinen valtakunta olisi tullut.

Marxilaisen ohjelman rakentava puoli oli liian heikko. Siinä ei ollut psykologiaa. Edeltävään loistavaan kumoavaan kritiikkiin verrattuna se näyttää kerrassaan mitättömältä. Se määrää ihailtavan täsmällisesti taudin laadun, mutta ehdottaa sitten pikemmin loitsua kuin oikealta tuntuvaa lääkettä. Siitä johtuu, että marxilainen sosialismi herättää vain kovin heikkoa vastakaikua julkisissa asioissa, liike-elämässä tai sosiaalisen kokemuksen aloilla toimivassa henkilössä. Se ei vedä puoleensa opettajia, lääkäreitä eikä insinöörejä. Se herättää heissä sosiaalisen epävakaisuuden tuntoa, mutta ei tarjoa mitään korjauskeinoa. He eivät usko kansan mystilliseen viisauteen. He eivät löydä mistään Marxin ennustuksista tyydyttävää tuhatvuotisen valtakunnan lupausta.

Työmiestä, joka on tottunut suhtautumaan johtoon ja hallitukseen niinkuin ilmaan ja taivaanlakeen, nämä hallinnollisen ja rakentavan mielen vaikeudet eivät ollenkaan koske. Hänen mielikuvituksessaan ei tuo luokkasodan nojalla voittoon ja omillensa pääsevän köyhälistön kuva herätä minkäänlaisia kysymyksiä. Hän ei johdu missään tapauksessa kysymään: "Kuinka se tapahtuu?"

Jos tiedustelee tavalliselta marxilaiselta näitä vaikeuksia, niin hän lankee juhlallisesti takaisin laissez faire-oppiin. "Se käy päinsä", sanoo hän.

"Kuinka?"

"Me otamme haltuumme trustit ja johdamme niitä…"[23]

Kaikkiin ihmismielen voimakkaisiin uusiin liikkeisiin liittyy se haitta, että oppilas pillastuu saamastaan opista, liioittelee opettajan väitteitä, tehostaa niitä, ja se seikka, että Marx on herpaissut useiden erittäin etevien miesten kriitillisen kyvyn, osoittaa vain hänen aatteittensa voimaa. Marx merkitsee heille lopullista totuutta. He puhuvat ääntänsä alentaen "klassillisesta sosialismista", johon kukaan ei kykene lisäämään hitustakaan ja johon he ovat vannoutuneet yhtä epäkriitillisesti kuin yltiökristityt "Sanan" kirjaimeen…

Marxilaisen opin erikoinen vika on siinä, että se johtelee välttämättömän taloudellisen kehityksen käsitteen fatalismin korkeuteen, selittää niin juhlallisesti kuin ainakin yleistajuinen "tiede", että sosialismin täytyy päästä voittoon.[24] Sellainen fatalismi on aatteenkannattajalle moraalisessa katsannossa haitallinen, se sammuttaa hänessä voiton epävarmuudesta johtuvan innostuksen tunnon, saa hänet uskomaan, että tähdet radoillaan tekevät työtä hänen hyväkseen. Tavallinen marxilainen taipuu senvuoksi ponnistuksettomuuteen — hän saarnaa ennaltamääräystä ja lunastusta ilman töitä.

Marxilainen saapuu, tosin kiertoteitse, merkillisesti samanlaiselle moraaliselle kannalle kuin Herbert Spencerin oppilas. Koska kaikki parannus syntyy vain siten, että asiat jätetään silleen, on sitä parempi, mitä huonommiksi asiat muuttuvat, koska päästään sitä lähemmäksi lopullista epätoivoa, luokkasotaa ja köyhälistön voittoa. Tämä voitonvarmuus tekee marxilaiset hankaloiksi politiikassa, turhantarkoiksi opin kirjaimen noudattajiksi, jotka itsepintaisesti vastustavat "lievikkeiksi" nimittämiänsä asioita — kaikkea vähin erin tapahtuvaa uudistusta. He odottavat, kunnes voivat kulkea koko taipaleen yhteen rupeamaan, eivätkä tahdo sallia kenenkään lähtevän matkaan sitä ennen. Amerikassa marxilainen fatalismi on kehittynyt tavallaan ylevimpään yksinkertaisuuteensa H.G. Wilshiren evankeliumissa. Siinä sanotaan, että trustien asiana on vakauttaa maan koko teollisuus, ottaa haltuunsa kaikki omaisuus. Niiden ehdittyä ottaa kaikki hoiviinsa kansakunta siirtää ne omakseen. "Kansakunta omistakoon trustit!" Kansakunta, jonka jäsenet lukevat kapitalistisia sanomalehtiä, ovat tottuneet kapitalistisiin menetelmiin, ovat pääoman valvonnan alaisina toimivien poliitikkojen edustamat ja hallitsemat, ottaa yhtäkkiä omikseen trustit ja aloittaa uuden järjestelmän…[25]