Alinomaa ilmenee uudestaan välttämättömyys tehostaa kahden asian, suuremman ja pienemmän, välillä vallitsevaa eroa. Suurempi on sosialistinen liike, pienempi ne eri järjestöt, joita syntyy ja häviää. Tämä välttämättömyys johtuu tavallaan luonnollisesta vastakohtaisuudesta, joka erottaa toisistaan ohjelmaa käsittelevää ja selittelevää kirjailijaa ja sitä toteuttamaan pyrkivää politiikkoa. He ovat liittolaisia, mutta esiintyvät siitä huolimatta usein toistensa vastustajina, ja vähäinen kiihtymys ja ajattelemattomuus voi syöstä heidät tuhoisaankin ristiriitaan. Ensinmainittu on kenties liian kärkäs moittimaan niitä joukkokuntaisuudesta ja persoonallisesta kunmanhimosta johtuvia voimaatuhlaavia kiistoja, joita välttämättä ilmenee politiikkaan verrattain perehtymättömien henkilöiden keskuudessa, niitä riitoja ja juonia, varautumisia ja vilpillisyyksiä, jotka edeltävät perintätavaksi muuttuvan itsekurin syntymistä; jälkimmäinen on yhtä taipuvainen ajattelemaan, että kirjallisuus on liian haaveellista soveltuakseen arkielämään, ja yhdistämään kaikkiin niihin sosialistisen suunnitelman puoliin, joiden avulla ei voiteta ääniä, vuohennahkakäsineiden, "herrasmaisuuden", ruusuveden ja muiden sellaisten ylenkatsottavien asioiden mielikuvia. Nämä insinöörin ja perämiehen väliset kiistat eivät saa hämmentää sosialismin oppijan mieltä. Ne ovat kiistoja yhteissen aterian aikana, kiistoja laivalla ja määrätyissä rajoissa; sosialismin yleistä suuntaa ne eivät koske.. Ne, samoinkuin kaikki muut kurittomuudet, hidastuttavat liikettä, mutta eivät sitä nimenomaan vastusta. Poliitikot väittävät sosialismin olevan toteutettavissa ainoastaan politiikan avulla. Siihen vastaisin, ettei sosialismia voida milloinkaan typistää pelkäksi politiikaksi. Puolueemme ja ryhmämme voivat palvella sosialismia, mutta eivät voi milloinkaan muuttua sosialismiksi. Tieteen edistyminen, lääkintätoimen organisatio, kasvatusmenetelmän kehittyminen, taiteellinen ja kirjallinen tuotanto ovat sosialismin eri puolia, ne ovat kaikki harrastuksia ja kehittelyitä, joita ei suinkaan voi — ellei tahdo tehdä selvää väkivaltaa kielelle — nimittää politiikaksi.

Ja koska sosialismi on sekä älyllinen että moraalinen asia, se ei voi milloinkaan sietää, että sen kannattajat kieltävät yksilöllisen ajattelun ja tahdonsuunnan oikeutusta. Se vaatii harrasta aatteeseen eikä johtajaan kiintymystä. Kukaan sen tai sen ehdoton seuraaja ei voi olla hyvä sosialisti enempää kuin hyvä tieteellinen tutkijakaan. Toistaiseksi sosialismi ei ole tuottanut suuria johtajia. Sen kaikkien suurten nimien joukossa oli yksin Lassalle sellainen romanttinen henkilötyyppi, jota ihmiset innostuen seuraavat. Toiset, Owen, Saint Simon, Fourier, Proudhon, Marx, Engels, Bebel, Webb, J.S. Mill, Jaurés, edistivät osaltaan kehitysprosessia, jota eivät milloinkaan vallinneet, eivät milloinkaan tehneet omakseen; he rikastuttivat ja avarsivat sitä, ja liike jatkui ja jatkuu yhä, kasvaen. Kingsley, Morris, Ruskin — kukaan ei ole liian suuri palvelemaan tätä aatetta, ja kukaan ei ole kyllin suuri voidakseen sitä vallita tai sitä yksin edustaa. Niin on laita vastakin. Suuren johtajan alaisena tai mahtavaksi organisoiduksi puolueeksi muuttuneena sosialismi tuhoutuisi. Se voisi epäilemättä saavuttaa osittaisen voiton, mutta liikkeen varsinaisen ytimen täytyisi valita itselleen uusi nimi, "rakentava sivilisatio" tai jokin muu samaa merkitsevä, voidakseen jatkaa kuolematonta työtänsä. Sosialismi tulee epäilemättä innoittamaan suuria johtajia ja tarjoamaan aatteita suurille puolueille, mutta se itse pysyy yhä kaikkia niitä suurempana.

3.

Koska tämän kirjan tarkoitus on selittävä, lienee paikallaan ennen lopettamista hiukan määritellä sosialismin suhdetta siihen puolueeseen, joka yleisessä tietoisuudessa siihen kiinteimmin liitetään. Se puolue on meillä Englannissa Labour Party. Nykyaikaisissa sivistyneissä yhteiskunnissa työväenpuolueet epäilemättä liittyvät käytännössä tarkoitustensa ja harrastustensa nojalla sosialistiseen liikkeeseen. Saksan sosiaalidemokraatit ovat sen maan työväenpuolue, ja missä ikänä on vallitsemassa vanha Sosialismia koskeva käsitys, ne marxilaisten "luokkasota"-aatteet, jotka Englannin sosialismi on poistanut ohjelmastaan jo muutamia vuosikymmeniä sitten, siellä sosialistinen liike esiintyy kumouksellisena hyökkäyksenä yhteiskunnan omistavia ja hallitsevia ryhmiä vastaan. Isossa-Britanniassa ja Amerikassa työväenliike kokonaisuudessaan ei ole milloinkaan ollut luonteeltaan kumouksellinen tai kapinallinen; näissä maissa sosialismiin ovat alun alkaen vaikuttaneet rakentavat aatteet. Se ei ole koskaan asettanut työväkeä ja toisia sivistyneen valtion välttämättömiä elementtejä toistensa jyrkiksi vastakohdiksi; se ei ole milloinkaan — puhun liikkeestä kokonaisuudessaan, en yksityisten kannattajien lausumista — suunnitellut yksinomaan "työväen" muodostamaa ja tunnelaadultaan demokraattista yhteiskuntaa, jollaista marxilaisten oppi edellyttää. Nykyiset työtätekevät luokat tulevat sosialistisen valtion kehittyessä voittamaan arvaamattoman paljon kasvatusta, arvoa, vapaata aikaa, kelpoisuutta ja suotuisia tilaisuuksia, ja he muuttuvat sosialisteiksi, mikäli muuttuvat älykkäiksi; mutta me kaikki, kaikki hyvän tahdon ihmiset, me ja meidän lapsemme, melkein kaikissa yhteiskunnan eri ryhmissä, tulemme mekin voittamaan, joten tämä kehitysprosessi herättää mielenkiintoa meissäkin. Vaikka työväenliike onkin suuri, pysyy sosialistinen liike sittenkin suurempana. Toinen on erään luokan liike, toinen kaikkien luokkain parhaiden elementtien liike.

Kaikesta huolimatta pysyy totena, että sosialistin täytyy nykyisissä poliittisissa olosuhteissa etsiä poliittisen sosialismin suurta kannattajajoukkoa, sen tunne- ja liikevoimaa juuri työväen puolueesta. Nykyisen sivilisoidun yhteiskunnan palkkatyöläisten joukossa on sosialisteja satojatuhansia, ja vain näissä luokissa liikkuu älykäs omanedunharrastus selvästi ja jatkuvasti kohti rakentavaa sivilisatioa. Toisten luokkain keskuudessa sosialistit ovat hajallaan ja harjoitukseltaan ja hengeltään erilaisia, heitä estävät henkilökohtaiset ja sosiaaliset siteet, aate ilmenee heissä erinomaisen vaihtelevilta puoliltaan, ja näyttää siltä, etteivät he kykene yhteistoimintaan muuten kuin suhteessaan tärkeimpään sosialistiseen ryhmään työväenpuolueen suureen joukkoon. Sen avulla, suhteessa siihen ja sitä palvellen heidän on nähdäkseni käytettävä poliittinen toimitarmonsa (puhun tässä vain poliittisesta toiminnasta), elleivät tahdo nähdä sen kuluvan suurelta osalta suotta. Britannian politiikan molemmat toiset perinnäiset puolueet ovat epäilemättä huomattavien muutosten ja sisäisten hajaannusten alaisina, ja ajan rakentava henki tekee työtään niissäkin, mutta ei näytä siltä, että kumpikaan voisi kehitellä läheskään yhtä nimenomaista sosialistista ohjelmaa kuin Labour Party. Vanha konservatiivinen puolue taipuu hienoista aristokraattisista traditioistaan huolimatta yhä enemmän muuttumaan seikkailevan plutokratian, hyökkäyshaluisten "uusien rikkaitten" puolueeksi, se kallistuu yhä enemmän uudenaikaisen "imperialismin" ja "tariffireformin" houkuttelevien rahallisten mahdollisuuksien puoleen. Vanha liberaalinen puolue vaivautuu näiden kahden riitapuolen ja omien kiistelevien ja ristiriitaisten traditioiden, whig-suunnan ja radikalismin välillä. Sen sekalaisissa riveissä on kieltämättä paljon "hyvää tahtoa" ja rakentavaa tarkoitusta, mutta taipumus itsepintaiseen ja leppymättömään individualismiin on yhtä ilmeinen. Lukiessaan tai kuunnellessaan liberaali-puhujien lausuntoja sosialismista joutuu toisinaan lujasti uskomaan, että uudenaikaisen liberalismin päämääränä on "typerän puolueen" nimen saavuttaminen ja siihen kunniaan kuoleminen. Puolueen muutamien julkisten edustajien, esimerkiksi viscount Elibankin ja mr Fullerin äskeiset lausumat ovat osoittaneet melkein uskomatonta nykyaikaisen sosialismin tarkoitusten tuntemattomuutta. Esitetään yhä vielä vanhoja "omaisuuden jakamiseen" kohdistuvia vastaväitteitä, typeriä väärinkäsityksiä. Tietojen puute on aina ollut Britannian hallitsevan luokan erikoisena piirteenä, mutta nyt lähestyy nopeasti se aika, jolloin ei mikään kuulija- eikä valitsijakunta enää siedä liberaalisen kannan julkisena tunnuksena olevaa itsepintaista ja typerää suhtautumista sosialismiin.

Julkinen liberaalinen kanta, erittäin olematon ja ohimenevä asia, on kuitenkin tarkoin erotettava siitä suuresta hyvän tahdon ja valistuneen ajattelun määrästä, joka tavataan liberalismin ja keskiluokan riveissä. Sosialisteja löytyy sekä jokaisesta luokasta että jokaisesta puolueestakin. On mahdotonta arvata, millaisia poliittisen synteesin voimia voi olla työssä nykyjään tai millaisia hajaannuksia ja kokoomuksia voi tapahtua muutaman vuoden kuluessa. Nämä asiat kuuluvat poliittiseen draamaan. Ne eivät vaikuta siihen tosiasiaan, että sosialismin mielenkiinto kohdistuu yhteiskunnassa etupäässä työväenpuolueeseen; älykkään työväen nojalla sosialismi muuttuu poliittiseksi mahdiksi ja mahdollisuudeksi, ja sosialistin, joka tahtoo antautua aktiiviseen poliittiseen työhön, sopii parhaiten uhrata varansa ja aikansa, tarmonsa ja kykynsä Labour Partylle.

Kirjoitan "poliittiseen työhön" ja tahdon vielä kerran toistaa, että tämä kappale koskee vaalitoimintaa ja parlamentaarista politiikkaa nykyisissä oloissa. Sosialismin äärimmäinen tarkoitus ei voi varautua mihinkään luokkaan, koska sen silmämääränä on kaikkien yhteiskuntaluokkien uudistaminen. Sosialistisessa valtiossa ei tule olemaan yhtäkään pelkkään "työhön" tuomittua luokkaa, ei myöskään luokkaa, jonka etuoikeutena on hallitseminen ja asioiden ratkaiseminen. Jokaisella lapsella tulee olemaan hyvää tilaisuutta, hyvä kasvatus ja avara liikkumisala mahdollisuuksien rajoissa. Parhaimmille annetaan vaikeita tehtäviä ja vastuunalaisuutta, kunniaa ja erikoiskorvausta, mutta kaikille tarjotaan turvallisuus, kohtuullinen työ ja siedettävä elämä. Niiden edunharrastusten ja luokkatraditioiden, joihin nykyinen luokkajakomme perustuu, täytyy pakostakin joutua jatkuvien muutosten alaisiksi, kun askel askelelta etenemme kohti sosialistisen ihanteen toteutumista.

4.

Tähän päättyy sosialismia koskeva yleispiirteinen esitykseni. Olen yrittänyt kuvailla liikettä sellaisenaan sosiaalisen aatteen, ihmisten yhteisen hyvän tahdon epätäydellisenä ja yhä tapahtuvana kehitysprosessina. Olen yrittänyt osoittaa sen suhdetta politiikkaan, uskontoon, taiteeseen ja kirjallisuuteen, elämän laajimpiin ongelmiin. Sen suuret yleistykset ovat yksinkertaiset ja ymmärtääkseni kaikkien selvästi-ajattelevien henkilöiden hyväksyttävät. Ne tekevät tavallansa elämän paljoa yksinkertaisemmaksi. Tultuaan tajutuiksi ne ehkäisevät tuhansia ajatuksen ja käytännön hämmennyksiä ja erehdyksiä. Ne tarjoavat valaistusta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Sosialismi ei kumminkaan ole mikään yleislääke, ei mikään taiallinen, tuhatvuotiseen valtakuntaan auttava "aukene, sesam". Se valaisee eräitä inhimillisten asioiden pahoja puolia, joita aikaisemmin pidettiin auttamattomina, ja osoittaa tien, jota kulkien pelastuminen on mahdollinen, jättäen kuitenkin tien karuksi ja vaikeaksi kulkea. Sosialismi on toivo, ei vakuus. Olen tässä kirjassa pitkin matkaa kokenut pitää seikkaa lukijan havaittavissa.