Tämä oli sen näytöksen loppu. Kun meillä ei ollut muuta valittavana, valjastimme ja jatkoimme matkaamme, näiden kahden sadan villin seuratessa saattueenamme. Minun täytyy sanoa, että niiden neljän tai viiden päivän aikana, jotka kuluivat matkalla Dingaanin kraaliin, he käyttäytyivät erittäin hyvin meitä kohtaan. Kambulan ja hänen upseeriensa kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan kunnon miehiä, minä olin paljon puheissa ja opin paljon zulujen oloista ja tavoista. Niiden seutujen asukkaat, joiden läpi kuljimme, kokoontuivat vaunujamme ympärille jokaisella pysähdyspaikalla, sillä useimmat heistä eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä ja muutamia helmikoristeita vastaan he toivat meille ruokaa niin paljon kuin pyysimme. Tosin nämä helmet ja muut sentapaiset olivat vain lahjoja, sillä kuninkaan käskystä heidän täytyi tyydyttää meidän tarpeemme. Sen he tekivätkin hyvin perusteellisesti. Kun esimerkiksi viimeisenä matkapäivänä muutamat häristämme väsyivät, valjastettiin joukko zuluja niiden sijaan ja heidän avullaan vaunut vedettiin suureen kraaliin, Umgungundhlovuuun.
Täällä meille osoitettiin pysähdyspaikka lähellä erään lähetyssaarnaajan taloa tai paremmin sanoen hökkeliä. Hän oli nimeltään Owen, ja oli uskaliaasti vaeltanut tälle seudulle. Hän otti vaimoineen ja perheineen meidät vastaan mitä suurimmalla ystävyydellä, ja mahdotonta on minun sanoin kuvata sitä iloa, jota tunsin tavatessani matkojeni jälkeen omaa rotuani olevan sivistyneen miehen.
Lähellä leiriämme oli kivillä peitetty kumpu, missä seuraavana aamuna näin kuusi tai kahdeksan miestä mestattavan tavalla, jota en tahdo kuvailla. Heidän rikoksensa, mr Owen'in sanojen mukaan, oli, että he olivat noituneet muutamia kuninkaan härkiä.
Kun olin ennättänyt tointua tämän kauhean näytelmän johdosta, jota Marie onneksi ei ollut näkemässä, saapui päällikkö Kambula ilmoittaen, että Dingaan haluaa nähdä minua. Otin mukaani hottentotti Hansin ja kaksi Delagoassa palkkaamaani zulua — sillä kuninkaallisen käskyn mukaan ei kukaan muu valkoinen mies saanut tulla, — ja minut vietiin läpi aitauksen laajaan kaupunkiin, jossa oli tuhansia majoja, ja poikki laajan aukeaman keskukseen.
Tämän aukeaman etäisimmässä laidassa, missä ennen pitkää jouduin erittäin traagillisen näytelmän todistajaksi, astuin jonkinlaiseen labyrinttiin. Tämän nimi oli siklohlo ja sitä ympäröi korkea aitaus lukuisine käänteineen, niin että oli mahdoton nähdä, minne oltiin menossa, tai löytää sisään- tai ulospääsyä. Lopuksi kuitenkin saavuin suuren majan luo, jonka nimi oli intunkulu, mikä sana merkitsee "talojen talo", ja joka oli kuninkaan asunto. Sen edustalla näin lihavan miehen istuvan tuolilla; pukuna hänellä oli vain moocha keskiruumiin ympärillä ja sinisistä helmistä punotut kaula- ja rannerenkaat. Kaksi soturia piteli leveitä kilpiään hänen päänsä yläpuolella suojatakseen häntä auringolta. Muuten hän oli yksin, vaikka tiesin varmasti lähellä olevien lukuisien käytävien olevan sotamiehiä täynnä, sillä saatoin kuulla niiden liikkumisen.
Tullessaan tälle paikalle Kambula ja hänen kumppaninsa heittäytyivät kasvoilleen ja alkoivat laulaa ylistyksiä, joihin ei kuningas ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan. Samassa hän katsahti ylös ja, ikäänkuin nyt vasta olisi minut huomannut, kysyi: "Kuka tämä valkoinen poika on?" Silloin Kambula nousi ja sanoi: "Kuningas, tämä on se Yrjön Poika, jonka käskit minut vangitsemaan. Olen tuonut hänet ja amaboona't" — se on, buurit, — "hänen kumppaninsa kaikki luoksesi, kuningas."
"Muistan", sanoi Dingaan. "Se suuri buuri, joka oli täällä, ja jonka Tambusa" — hän oli Dingaanin päälliköitä — "antoi mennä vastoin minun tahtoani, sanoi hänen olevan peloittavan miehen, joka olisi surmattava, ennenkuin hän tuottaisi paljon ikävyyttä kansalleni. Miksi et häntä surmannut, Kambula; vaikka, totta puhuen, hän ei näytä kovin peloittavalta?"
"Koska kuninkaan käsky oli, että toisin hänet elävänä kuninkaalle", vastasi Kambula. Sitten hän lisäsi iloisesti: "Voinhan kuitenkin, jos kuningas niin haluaa, surmata hänet heti."
"En tiedä", sanoi Dingaan epäröiden. "Kenties hän voi korjata pyssyjä." Heti sen jälkeen hän hetkisen mietittyään käski erään kilvenkannattajan etsiä jonkun, en voinut kuulla, kenet.
"Epäilemättä", ajattelin itsekseni, "se on mestaaja", ja näin ajatellessani jonkinlainen hullu raivo tarttui minuun. "Miksi pitääkään elämäni näin nuorena päättyä tyydyttääkseni villi-ihmisen oikkua? Ja jos niin pitää käymän, miksi menisin yksin?"