Poikki tämän kummun mutkitteli lukuisia polkuja korkeiden kivien välissä, joita oli siellä täällä kuin rakeita talvisen myrskyn jälkeen. Lyhin tie eri paikkoihin Suuren Kraalin lähistössä näyttää kulkeneen sen poikki. Sillä vaikka kukaan zulu ei koskaan uskaltanut astua jalallaan sinne auringon laskun ja nousun välisenä aikana, käyttivät he päivällä kylläkin vapaasti näitä polkuja. Mutta luulen, että he myöskin uskoivat tällä kuoleman pahaenteisellä kentällä olevan oman omituisen hengen, jonkin näkymättömän, mutta uhkaavan paholaisen, jota täytyi hyvitellä, ettei se vaatisi heitä myöskin.
Tällainen oli heidän hyvittelytapansa, kylläkin tavallinen luullakseni monissa maissa, vaikka en sen tarkoitusta voikaan sanoa. Kun matkustaja tuli näille paikoille, missä polut leikkasivat toisiaan, otti hän kiven ja heitti sen kasaan, joka oli muodostunut toisten matkustajien heittämistä kivistä. Sellaisia kasoja oli kummulla useita — yli tusinan luullakseni — ja ne olivat suuria kooltaan. Arvelisin suurimman niistä sisältäneen kokonaista viisikymmentä tonnia kiviä ja pienimmän ainakin kaksikymmentä tai kolmekymmentä.
No, vaikka Hans ei koskaan ennen ollut jalallaan astunut sinne, näytti hän oppineen kaikki paikan perimätiedot ja ne menot, joilla sen kirous oli vältettävä. Joka tapauksessa, kun tulimme ensimmäisen kasan luo, hän heitti siihen kiven ja pyysi minua tekemään samoin. Minä nauroin ja kieltäydyin, mutta toisen kasan luo saavuttuamme uudistui sama asia. Taasen kieltäydyin, minkä jälkeen, ennenkuin saavuimme kolmannen ja suuremman läjän luo, Hans istui maahan ja alkoi ulvoa, vakuuttaen, ettei hän menisi askeltakaan edemmäksi, jollen lupaisi tehdä tavanmukaista uhritoimitusta.
"Miksi et, sinä hullu?" kysyin.
"Siksi, että luulen meidän jäävän tänne iäksi, jos te sen laiminlyötte, baas. Niin, naurakaa vain, mutta sanon teille, että nyt jo olette hankkinut huonon onnen itsellenne. Muistakaa sanojani, baas, kun viidestä korppikotkasta ammutte kahta harhaan."
"Joutavia!" huudahdin. Koska kuitenkin tämä puhe korppikotkista kosketti minua läheisesti ja koska on aina yhtä hyvä mukautua alkuasukkaiden ennakkoluuloihin, heitin seuraavaan ja sitä seuraavien kasojen kohdalla kiveni yhtä siivosti kuin taikauskoisin zulu koko maassa.
Olimme nyt saapuneet huipulle, joka lienee ollut kaksisataa yardia pitkä. Sen keskusta oli hiukan syvenevä ja puhdas kivistä, joko sitten ihmiskäden tai luonnon puhdistama, ja se muistutti yleispiirtein suuresti laajaa sirkusta.
Voi, sitä näkyä, joka silmiäni kohtasi! Kaikkialla ympärillä virui miesten ja naisten irtonaisia luita siroiteltuina, useat niistä hyenain hampaitten raatelemia. Muutamat olivat aivan tuoreita, sillä tukka riippui vielä pääkalloissa, toiset olivat vaalenneita ja vanhoja. Niitä oli siinä, sekä nuoria että vanhoja, sadottain. Kukkulan sivuilla oli asianlaita sama, vaikka siellä enimmäkseen luut oli koottu kiiltäviksi kasoiksi. Ei ihme, että korppikotkat rakastivat Hloma Amabutu'a, verisen zulukuninkaan teurastuspaikkaa.
Näistä peloittavista linnuista ei kuitenkaan tällä hetkellä ollut ainoatakaan näkyvissä. Kun ei siellä ollut tapahtunut muutamaan tuntiin mitään mestausta, olivat ne muualla etsimässä ruokaansa. No, minä halusin omia tarkoituksiani varten nähdä ne, sillä muuten käyntini oli turha, ja aloin heti tuumia, miten saisin ne saapumaan.
"Hans", sanoin, "minä olen surmaavinani sinut, ja sitten sinun täytyy maata aivan hiljaa kuin kuollut. Vaikka korppikotkat laskeutuisivat päällesi, on sinun maattava aivan hiljaa, että näen, mistä ne tulevat ja kuinka ne laskeutuvat."