Hottentotti ei ollenkaan ollut mielissään tästä ehdotuksesta. Hän suorastaan kieltäytyi minua tottelemasta, mainiten useita hyviä syitä. Häh sanoi, että tämän tapainen harjoitus oli pahaenteinen. Hän sanoi zulujen selittävän, että Hloma Amabutu'n pyhät korppikotkat olivat yhtä villejä kuin leijonat, ja kun ne kerran näkisivät miehen alhaalla, repisivät ne hänet kappaleiksi, olkoon hän sitten elävä tai kuollut. Lyhyesti, Hans ja minä olimme jyrkästi eri mieltä. Koska kuitenkin kaikin mokomin oli välttämätöntä, että minun näkökantani pääsisi voitolle, en vitkastellut esittää asiat hänelle hyvin suorasukaisesti.
"Hans", sanoin, "sinun on oltava korppikotkien syöttinä. Valitse, tahdotko olla elävä vai kuollut syötti, ja minä kosketin pyssyn liipasinta merkitsevästi, vaikka tosin viimeksi olisin halunnut tai aikonut ampua uskollisen vanhan hottentottiystäväni. Mutta Hans, joka tiesi, miten suuri panos minulla oli pelissä, tuli toiseen päätökseen."
"Allemachte, baas!" hän sanoi. "Minä ymmärrän enkä tahdo moittia teitä. Jos tottelen elävänä, kenties suojelushenkeni suojelee minua pahalta enteeltä, ja kenties korppikotkat eivät nouki silmiäni. Mutta jos te kerran lähetätte kuulan vatsani läpi, silloin on kaikki lopussa, ja Hansille se on samaa, baas kuin 'hyvää yötä, nuku hyvin.' Tottelen teitä, baas, ja makaan, missä tahdotte, mutta kuitenkin pyydän, ettette unohtaisi minua ja menisi pois, jättäen minut noiden paholaislintujen saaliiksi."
Lupasin hänelle vahvasti, etten niin tekisi. Sitten me näyttelimme hyvin julman pienen pantomiinin. Me astuimme areenan tapaisen paikan keskelle, minä kohotin pyssyni ja olin iskevinäni Hansia päähän sen perällä. Hän kaatui selälleen, potki hiukan ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Siten päättyi ensimmäinen näytös.
Toinen näytös oli seuraava: Hyppelin ilosta kuin eläimellinen zulumestaaja ja peräydyin sitten uhrini luota, kätkeydyin tasangon laidassa noin neljänkymmenen yardin päässä olevaan pensaikkoon. Senjälkeen tuli pysähdys. Paikka oli vahvasti auringonpaahteinen ja aivan hiljainen, yhtä hiljainen kuin ympärilläni olevien murhattujen miesten luurangot, yhtä hiljainen kuin Hans, joka makasi siinä näyttäen niin kovin pieneltä ja kuolleelta tässä suuressa teatterissa, jossa ei yhtään ruohoa kasvanut. Se oli kolkkoa odotusta sellaisessa ympäristössä, mutta vihdoin kolmannen näytöksen esirippu kohosi.
Äärettömässä sinisessä avaruudessa yläpuolellani huomasin täplän, joka ei ollut suurempi kuin tomuhiekkanen. Korppikotka oli vahtiessaan tuolla korkealla ihmissilmän kantamattomissa nähnyt teon ja alaslaskeutuessaan antanut siitä merkkitiedon kumppaneilleen, jotka noin viidenkymmenen mailin laajuisella alueella liitelivät taivaalla; sillä nämä linnut etsivät saaliinsa katseillaan, ei hajuaistinsa avulla. Yhä alemmaksi se tuli, ja kauan ennen kuin se oli saapunut maanpinnan läheisyyteen, ilmestyi kaukaiseen siintävyyteen toisia täpliä. Nyt se oli vain neljän tai viiden sadan yardin etäisyydessä minusta ja alkoi kiertää ympäri paikan suurilla siivillään liihoitellen, ja laskeutui samalla yhä alemmaksi. Se laskeutui pehmeästi ja hitaasti, kunnes se oli noin sadanviidenkymmenen jalan päässä Hansista. Sitten se äkkiä pysähtyi, pysyi aivan liikkumattomana muutaman sekunnin, sulki siipensä ja putosi kuin nuoli, levittäen ne uudelleen juuri ennen maahan koskettamistaan.
Tässä se laskeutui, eteenpäin kurkoittaen sillä kummallisella tavalla, mikä korppikotkille on ominaista, ja tehden muutamia kömpelöitä askeleita, kunnes se voitti tasapainonsa. Sitten se jäykistyi liikkumattomaksi, katsellen kauhealla kivettyneellä ilmeellä maassa makaavaa Hansia, joka oli noin viidentoista jalan päässä siitä. Tuskin tämä korppikotka oli alhaalla, kun toiset taivaan avaruudesta ilmestyen tekivät niinkuin se oli tehnyt. Ne tulivat, laskeutuivat, kiertelivät, aina idästä länteen auringon suuntaan. Ne liitelivät muutamia sekunteja, sitten ne putosivat kuin kivet iskien maahan nokkansa ja toinnuttuaan astelivat riviin ja istuivat katsellen Hansia. Pian niitä oli suuri kehä hänen ympärillään, kaikki liikkumattomina, kaikki katsellen ja odotellen jotakin.
Samassa tämä jokin ilmestyikin erään korppikotkan muodossa, joka oli lähes kaksi kertaa niin suuri kuin toiset linnut. Tämä oli se, jota buurit ja alkuasukkaat nimittivät "kuningaskotkaksi" ja joita joka parven mukana on yksi. Tämä hallitsee joukkoa ja ilman sen läsnäoloa ja lupaa ei kukaan uskalla hyökätä ruumiin kimppuun. Onko tämä inhoittava lintu eri lajia kuin muut, tai onko se vain vankempi kooltaan ja rakenteeltaan kuin muut ja sen vuoksi päässyt niiden yliherraksi, sitä en voi sanoa. Ainakin on varmaa, kuten pitkän ja alituisen havainnon perusteella voin todistaa, että melkein joka parvella on kuninkaansa.
Kun tämä omituinen majesteetti oli saapunut, alkoivat toiset korppikotkat, joita nyt oli kenties viisi- tai kuusikymmentä Hansin ympärillä, osoittaa vilkkaan eloisuuden merkkejä. Ne katselivat kuningaslintua, ne katselivat Hansia, kurottaen paljaita punaisia kaulojaan ja vilkuttaen säihkyviä silmiään. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt erikoista huomiota maassa oleviin, vaan olin täydellisesti syventynyt seuraamaan niiden kumppaneita ilmassa.
Ilokseni huomasin, että korppikotka on hyvin vanhoillinen olento. Kaikki ne tekivät samaa, mitä ne epäilemättä olivat Aatamin ajoista tai aikaisemminkin tehneet — kiertelivät ja pysähtyivät hetkiseksi ennenkuin putosivat maahan kuin lyijy. Nyt olisi oikea hetki ampua niitä, kun ne neljän tai viiden sekunnin ajan tarjosivat aivan paikallaan pysyvän maalitaulun. No, tällaisen välimatkan päästä, vähemmän kuin sadan yardin, tiesin hyvin voivani osata teelautaseen joka laukauksen, ja korppikotka on paljon leveämpi kuin teelautanen. Niinpä minusta näyttikin, että, onnettomuuksia lukuunottamatta, minulla ei ollut syytä suuresti pelätä edessäni olevaa kauheata ampumiskoetta. Yhä uudelleen tähtäsin paikallaan pysyviä lintuja pyssylläni, tuntien, että painamalla liipasinta olisin lävistänyt ne.