XV Luku.
RETIEF PYYTÄÄ SUOSIONOSOITUSTA.
Silloin tällöin saavumme vaivaloisella matkallamme elämän läpi pieniin keitaisiin, jotka tarjoavat meille melkein täydellisen onnen. Ne ovat jalokivien tavoin siroitettuina pitkin ajan orjantappuraista erämaata. Toisinaan nämä ovat pelkän aistillisen tyydytyksen hetkiä. Toisinaan ne tekee kauniiksi olemuksemme henkisistä hetteistä pursuava vesi, kuten niissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin voimakas käsi näyttää aikovan temmata syrjään elämän aineellisen verhon, ja me tunnemme sisimmässämme Jumalan läsnäolon ja lohdutuksen, hänen ohjatessaan askeleitamme siihen sanomattomaan päämäärään, joka on Hän itse. Toisinaan kuitenkin nämä kaikki, fyysillinen tyydytys ja jumalallinen sekä inhimillinen rakkaus, ovat sulautuneet kokonaisuudeksi kuten sielu ja ruumis, ja me voimme sanoa: "Nyt tiedän, mitä ilo on."
Sellainen hetki tuli minulle tuon päivän iltana, jolloin voitin vetoni Dingaanin kanssa, kun tusinan ihmisen henki oli asetettu minun kylmäverisyyteni ja ampumataitoni varaan. Nämä ominaisuuteni eivät pettäneetkään minua, vaikka tiesinkin, että ilman hottentotti Hansin saamaa hengen valaistusta niistä ei olisi ollut kerrassaan mitään hyötyä. Kaiken ajatteluni ja kokemukseni jälkeenkään ei koskaan olisi juolahtanut mieleeni, että korppikotkien ihmeelliset silmät näkisivät ruudin välkkeen väliin tunkeutuvasta auringon valosta huolimattakin ja väistäisivät kuolettavaa kuulaa, ennenkuin se saavuttaisi ne.
Sinä iltana olin todellakin sankari pienessä kaavassa. Henri Marais'kin suli ja puhui minulle kuin isä lapselleen, hän, joka aina oli salaisesti tuntenut vastenmielisyyttä minua kohtaan, osittain siksi, että olin englantilainen, osittain siksi, että olin kaikki kaikessa hänen tyttärelleen ja hän oli kateellinen, ja osittain siitä syystä, että olin hänen sisarenpoikansa Hernan Pereiran tiellä, jota hän joko rakasti tai pelkäsi tai kumpaakin. Muut heistä, miehet, naiset ja lapset kiittivät ja siunasivat minua kyyneleet silmissä, luvaten juhlallisesti, että, nuoruudestani huolimatta, minä eikä kukaan muu olisin heidän johtajansa siitä lähtien. Kuten saattaa kuvitella, oli rouva Prinsloo innostunein heistä kaikista, — vaikka onkin totta, että hän uskoi menestykseni johtuneen siitä mullikanmaksa-ateriasta ja uinahduksesta, jonka hän oli saanut minut ottamaan.
"Katsokaa häntä", hän sanoi, osoittaen lihavalla sormellaan minun vähäpätöistä persoonaani ja kääntyen perheeseensä päin. "Jos minulla vain olisi sellainen mies tai poika teidän löntysten sijasta, jotka Jumala on minuun sitonut niinkuin kapulan aasintamman kavioihin, olisin onnellinen."
"Jumala teki sen estääkseen sinut potkimasta, vanha rouva", sanoi hänen puolisonsa, tyyni mies, joka näytti omaavan pisteliään huumorin suonen. "Jos hän olisi sitonut toisen kapulan kieleesi, olisin minäkin onnellinen;" jonka jälkeen rouva sivalsi häntä päähän ja lapset juoksivat tiehensä nauraa hihittäen. Mutta siunatuin asia kaikista oli keskusteluni Marien kanssa. Se, mitä meidän keskemme sanottiin, voi parhaiten jäädä kunkin mielikuvituksen varaan, koska rakastavaisten puhelu, sellaisissakin olosuhteissa, ei ole mielenkiintoinen muille. Myöskin se tavallaan on liian pyhä toistettavaksi. Yhden lauseen panen paperille kuitenkin, koska myöhempien tapausten valossa tunnen sen sisältäneen ennustuksen eikä lausutun vain sattumasta. Se oli keskustelumme loppupuolella, kun hän ojensi takaisin pistoolin, jonka hänelle muuatta kauheaa tarkoitusta varten olin antanut.
"Kolme kertaa sinä olet pelastanut henkeni, Allan, — kerran Maraisfonteinissa, kerran nälkäkuolemasta, ja nyt Dingaanin käsistä, jonka kosketus olisi merkinnyt kuolemaani. Ihmettelen, tuleeko koskaan minun vuoroni pelastaa sinun henkesi?"
Hän loi katseensa hetkiseksi maahan, sitten kohotti päänsä ja laskien kätensä olkapäälleni lisäsi hitaasti: "Tiedätkö, Allan, luulen sen tapahtuvan — —" ja äkkiä hän kääntyi ja jätti minut lopettamatta lausettaan.
Niinpä siis kaitselmuksen avulla minulle kävi mahdolliseksi pelastaa kaikki nämä kunnioitettavat ihmiset kurjasta ja verisestä kuolemasta. Ja kuitenkin olen usein miettinyt senjälkeen sitä mahdollisuutta, että asiat olisivat käyneet päinvastoin. Jos esimerkiksi tuo kuningaslintu olisi saanut voimia kulkeakseen jonnekin matkan päähän, sensijaan, että se kohosi suoraan ylöspäin kuin peltokana, kuten keuhkoihin haavoitetut linnut usein tekevät, — luultavasti etsiäkseen ilmaa, — olisi se loppujen lopuksi saattanut olla parempi. Silloin olisin varmasti ampunut Dingaanin ja jokainen meistä olisi yhtä varmasti surmattu siihen paikkaan. Mutta jos Dingaan olisi tuona päivänä kuollut, eivät Retief ja hänen kumppaninsa koskaan olisi joutuneet hänen murhattavikseen. Kun luullakseni rauhaarakastava Panda, hänen veljensä, olisi seurannut valtaistuimelle, olisi myöskin luultavasti teurastus Weenen'in luona ja kaikki myöhemmät taistelut jääneet tapahtumatta. Mutta kohtalo oli niin määrännyt, ja mikä minä olen kiistelemään ja utelemaan kohtalon päätöksiä? Epäilemättä nämä tapahtumat oli määrätty tapahtuviksi ja ne tapahtuivatkin aikanaan. Siinä ei ole muuta sanomista.