Olin tosiaan iloinen, kun hän oli häipynyt näkyvistämme, sillä nyt tiesin, että olimme turvassa, lukuunottamatta sellaisia onnettomuuksia, jotka saattavat kohdata ketä matkustajaa tahansa villiseuduissa. Tällä hetkellä Dingaan joka tapauksessa tahtoi pysyä hyvissä väleissä buurien kanssa siksi, kunnes oli nähnyt heidän lähetystönsä. Sentähden oli epäiltävää, tokko hän saattaisi itseään heidän kanssaan auttamattomaan riitaan surmaamalla meidät petollisesti matkallamme hänen maansa läpi. Ollen varmoja siitä jatkoimme matkaamme keventynein sydämin, kiittäen taivasta siitä laupeudesta, joka osaksemme oli tullut.
Kun kolmantena päivänä matkallamme lähenimme Tugelaa, tapasimme buurien lähetystön majoittuneena pienen virran varrelle, missä päätimme pysähtyä levähdyttääksemme härkiä ja nauttiaksemme päivällistä. He nukkuivat päivänpaisteessa eivätkä huomanneet meitä ollenkaan ennenkuin olimme aivan heidän edessään, jolloin he, nähdessään zuluvartiostomme, hyppäsivät ylös ja juoksivat etsimään pyssyjään. Sitten vaunumme sukeltautuivat pensaikosta, ja he tuijottivat hämmästyneinä, ihmetellen, kuka näillä seuduilla matkusti.
Huusimme heille hollanniksi, ettei heidän pitäisi olla peloissaan, ja seuraavana hetkenä olimme heidän keskuudessaan. Kun olimme vielä jonkun matkan päässä, osuivat silmäni kookkaaseen, valkopartaiseen mieheen, jonka ulkomuoto tuntui minusta tutulta, ja häntä kohti suuntasin askeleeni, kiinnittämättä huomiotani muihin, joita lienee ollut kuusi tai seitsemän. Pian sain varmuuden, ja käsi ojennettuna menin häntä vastaan, sanoen:
"Hyvää päivää, mynheer Piet Retief. Kuka olisi luullut, että me, jotka niin kaukana ja kauan sitten erosimme, tapaisimme toisemme zulujen maassa?"
Hän tuijotti minuun.
"Kuka se onkaan? Kuka se onkaan? Allemachte! Nytpä tiedän. Pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka ampui hanhia lennosta siellä vanhassa siirtokunnassa. No, minun ei pitäisi olla hämmästynyt, sillä mies, jonka voititte tuossa kilpailussa, on kertonut minulle, että matkustelitte näissä seuduissa. Luulin vain hänen sanoneen, että zulut olivat surmanneet teidät."
"Jos tarkoitatte Hernan Pereiraa", vastasin, "niin missä tapasitte hänet?"
"Tapasin hänet etelämpänä Tugelan varrella kehnoissa olosuhteissa.
Mutta hän voi teille tästä kaikesta kertoa itse, sillä olen tuonut
hänet mukanani näyttämään meille tietä Dingaanin kraaliin. Missä on
Pereira? Lähettäkää Pereira tänne. Haluan puhua hänen kanssaan."
"Tässä olen", vastasi uninen ääni, Pereiran itsensä vihattu ääni, tiheän pensaikon takaa, mihin hän oli nukahtanut. "Mikä on asiana, komendantti? Minä tulen", ja hän kohosi ylös, ojennellen itseään ja haukotellen, juuri kun joukkueeni jäännös tuli paikalle. Kaikista ensiksi hän huomasi Henri Marais'n ja alkoi tervehtiä häntä, sanoen:
"Jumalan kiitos, enoni, te olette turvassa!"