"Hiljaisuutta!" sanoi päällikkö. "No, Allan poikaseni, kertokaahan nyt vaiheistanne."
Kerroin senjälkeen hänelle kaikki, tietystikin jättäen pois yksityisseikat. Sittenkin selostukseni kävi pitkäksi, vaikkakaan se ei näyttänyt kuulijoitani väsyttävän.
"Allemachte!" sanoi Retief, kun olin lopettanut, "tämä on kummallinen juttu, kummallisin, mitä koskaan olen kuullut. Jos se on totta, Hernan Pereira, olisi ansioittenne mukaista asettaa teidät selkä puunrunkoa vasten ja ampua."
"Hyvä Jumala!" hän vastasi. "Tuomitaanko minut sellaisen kertomuksen perusteella, — minut, joka olen viaton mies? Missä ovat todistukset? Tämä englantilainen syyttää minua kaikesta tästä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on ryöstänyt minulta serkkuni rakkauden, jonka kihlattu jo olin. Missä ovat hänen todistajansa?"
"Mitä tulee rotkossa tapahtuneeseen ampumiseen, ei minulla ole muuta todistajaa kuin Jumala, joka teidät näki", vastasin. "Mitä tulee vehkeilyynne minua vastaan zulujen keskuudessa, niin siihen todellakin sattuu olemaan yksi todistaja, päällikkö Kambula, joka neuvosi mukaan oli lähetetty minua vangitsemaan ja joka nyt komentaa saattojoukkuettamme."
"Raakalainen!" huudahti Pereira. "Uskotaanko siihen syytökseen, jonka tällainen raakalainen lausuu valkoista miestä vastaan? Kuka sitäpaitsi kääntää hänen kertomuksensa? Te, mynheer Quatermain, olette meikäläisistä ainoa, joka ymmärtää hänen kieltään — jos ymmärrätte nimittäin, — — ja te olette minun syyttäjäni."
"Se on totta", huomautti Retief. "Sellaista todistajaa ei kuultaisi ilman valantehnyttä tulkkia. Nyt kuunnelkaa. Joukkueen komentajana langetan tuomion. Hernan Pereira, olen tiennyt teidän menneisyydessänne olleen lurjuksen, sillä muistan, kuinka petitte tätä nuorta miestä, Allan Quatermainia, ystävällisessä ampumakilpailussa, jossa olin läsnä. Senjälkeen en kuitenkaan tähän asti ole kuullut teistä mitään, en hyvää enkä pahaa. Tänään tämä Allan Quatermain ja joukko maanmiehiäni tekevät raskaita syytöksiä teitä vastaan, mitkä eivät kuitenkaan tällä hetkellä kykene todistamaan tai kumoamaan mitään. En voi ratkaista näitä syytöksiä, mikä oma mielipiteeni lieneekin. Luulen, että teidän olisi parasta enonne, Henri Marais'n, kanssa palata trekbuurien luo, missä nämä syytökset voidaan jättää tuomioistuimelle ja ratkaista lain mukaan."
"Siinä tapauksessa hän saa mennä yksin", sanoi rouva Prinsloo. "Hän ei tule meidän kanssamme, sillä me valitsemme kenttäoikeuden ja ammumme hänet, tuon hätähousun, joka jätti meidät kuolemaan nälkään ja myöhemmin koetti surmata pikku Allan Quatermain'in, joka pelasti meidän henkemme." Kuoro hänen takanaan vastasi:
"Niin, niin aivan, me ammumme hänet."
"Hernan Pereira", sanoi Retief, hieroen leveätä otsaansa, "en tiedä, mistä se johtuu, mutta kukaan ei näytä haluavan teitä kumppanikseen. Sanoakseni totuuden en minä itsekään halua. Kuitenkin luulen teidän olevan paremmin turvassa minun seurassani kuin näiden toisten, joita ilmeisesti olette loukannut. Sentähden ehdotan, että jatkatte matkaa meidän kanssamme. Mutta kuulkaa, mies", hän lisäsi ankarasti, "jos huomaan teidän vehkeilevän zulujen keskuudessa meitä vastaan, olette samassa hetkessä kuollut. Ymmärrättekö?"