"Ymmärrän että olen joutunut parjauksen uhriksi", vastasi Pereira.
"Kuitenkin on kristityn velvollisuus alistua vääryyksiin, ja sen
vuoksi teen niinkuin haluatte. Nämä väärän todistuksen lausujat jätän
Jumalan haltuun."
"Ja minä jätän teidät pirulle", huusi rouva Prinsloo, "joka varmaankin teidät ennemmin tai myöhemmin noutaa. Poistukaa näkyvistäni, hätähousu, tai revin hiukset päästänne." Ja hän hyökkäsi Pereiraa kohti läimäyttäen kauhealla vatdoek'illaan — jonka hän veti esiin jostain vaatetuksensa poimusta — häntä kasvoihin, ajaakseen hänet pois, ikäänkuin hän olisi vahingollinen hyönteinen.
No, hän meni — en tiedä, minne, — ja niin ankara oli yleinen mielipide häntä vastaan, ettei luullakseni edes hänen enonsa, Henri Marais, etsinyt Hernania lohduttaakseen häntä.
Kun Pereira oli mennyt, rupesi meidän joukkomme Retief'in joukon kanssa juttusille, ja paljon meillä olikin puhumista. Erittäinkin kiinnitti komentaja Retiefin mielenkiintoa kertomus vedostani Dingaanin kanssa, jonka kautta pelastin kaikkien kumppanieni hengen korppikotkien ampumisella.
"Ei kaikkivaltias Jumala turhaan antanut sinulle taitoa pitää pyssyä niin suorassa", sanoi Retief, kun asia hänelle selvisi. "Kun kuulillasi surmasit ne villilinnut rotkossa, mitä kukaan muu mies ei olisi kyennyt tekemään, muistan silloin ihmetelleeni, miksi sinun piti oleman niin paljon taitavampi meitä muita, jotka olimme niin paljon useampia vuosia harjoitelleet. Nyt sen ymmärrän. Kaikkivaltias Jumala ei ole hullu; hän tietää, mitä tekee. Mielelläni toivoisin sinun tulevan kanssani takaisin Dingaanin luo, mutta kun tämä turmeltunut Hernan Pereira on seurassani, on kenties parempi, että jäät pois. Kerrohan nyt minulle Dingaanista. Aikooko hän surmata meidät?"
"Ei ainakaan tällä hetkellä luullakseni", vastasin, "sillä ensin hän tahtoo saada tietää kaiken buureista. Älkää kuitenkaan liikoja luottako häneen, vaikka hän puhuukin teille lempeästi. Muistakaa, että jos en olisi osunut kolmanteen korppikotkaan, olisi meidät kaikki heti tapettu. Ja, jos tahdotte menetellä viisaasti, pitäkää silmällä Hernan Pereiraa."
"Tämän kaiken teen, erittäinkin viimeksimainitun; ja nyt meidän on jatkettava. Seis! Tulkaahan tänne, Henri Marais; minulla on teille sana sanottavana. Ymmärrän, että tämä pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka vastaa sataa isompaa miestä, rakastaa tytärtänne, jonka hengen hän kerta toisensa jälkeen on pelastanut, ja että tyttärenne rakastaa häntä. Miksi ette sitten salli heidän kunniallisesti mennä naimisiin?"
"Koska Jumalan edessä olen vannonut antavani hänet toiselle miehelle, sisareni pojalle Hernan Pereiralle, jota jokainen solvaa", vastasi Marais vihoissaan. "Siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, tämä vala pysyy voimassa."
"Oho!" sanoi Retief. "Olette siis luvannut karitsanne tälle hyenalle, niinkö? No, katsokaa, ettei hän riko teidän luitanne ja tyttärenne tai mahdollisesti muutamien muiden myös. Miksi Jumala muutamille asettaa madon aivoihin, kuten villipedoille, jolloin tämä mato saa heidät aina juoksemaan väärää tietä? Minä en tosiaankaan tiedä; mutta te Henri Marais, joka olette hyvin uskonnollinen, voitte miettiä asiaa ja ilmoittaa vastauksenne, kun ensi kerran tapaamme. No, tämä tyttärenne on pian täysi-ikäinen, ja sitten minä, — koska olen käskynhaltijana siellä, minne hän on menossa, — pidän huolen siitä, että hän saa sen miehen, jonka kanssa hän haluaa mennä avioliittoon, välittämättä siitä, mitä te sanotte, Henri Marais. Voi, hyvä Jumala! Toivoisinpa vain, että se tyttö, jota hän rakastaa, olisi minun tyttäreni. Mies, joka käyttää ampumataitoaan niin hyvään tarkoitukseen, saakoon myös palkkion vaivoistaan." Ja puhjeten tavalliseen leveään, sydämelliseen nauruunsa hän lähti hevosensa luo.
Tämän kohtauksen jälkeisenä aamuna kahlasimme Tugela-joen poikki ja astuimme alueelle, jonka nimi nykyään on Natal. Kahden päivän vaelluksen jälkeen läpi tämän kauniin seudun saavuimme muutamille kukkuloille, joiden nimi muistaakseni oli Pakadi, — tai lieneekö jonkun siellä asustavan päällikön nimi ollut Pakadi, en sitä varmasti muista. Kuljettuamme näiden kukkuloiden yli tapasimme niiden toisella puolella — kuten Retief oli meille vakuuttanutkin — suuren joukkueen trek-buureja, jotka parhaillaan valtasivat asuttavakseen Bushman-joen tämänpuolista maata, aavistamatta ollenkaan, ihmisparat, että kohtalo oli useille heistä määrännyt sen hautapaikaksi. Nykyään ja kaikkina tulevina aikoina on ja tulee olemaan sen paikan nimenä Weenen eli Itkupaikka, koska nämä uutisasukkaat siellä Dingaanin toimesta murhattiin muutamia viikkoja myöhemmin nyt puheenaolevasta ajasta.