Vaikka paikka olikin kaunis, ei se kuitenkaan syystä tai toisesta ollut oikein mieleiseni ja niinpä — ajatellen lähestyvää avioliittoani Marien kanssa — aloin ratsun selässä, jonka eräältä buurilta olin ostanut, tutkia ympäristössä olevaa seutua. Tarkoitukseni oli etsiä kappale hedelmällistä maata, mihin naimisiin mentyämme voisimme asettua asumaan, ja sellaisen paikan löysinkin suuremmitta vaivoitta. Se sijaitsi noin kolmenkymmenen mailin päässä itäänpäin, erään kauniin joen — nykyään tunnettu nimellä Mooi River — mutkassa.
Tähän mutkaan sisältyi noin kolmekymmentä tuhatta acre'a erittäin hedelmällistä, alavaa maata, joka oli melkein puutonta ja rehevän ruohon peittämää sekä harvinaisen riistarikasta. Sen toisessa päässä kohosi tasahuippuinen kukkula, jonka harjalta — kumma kyllä — juoksi vuolas vesivirta, joka sai alkunsa voimakkaasti pulppuavasta lähteestä. Puolivälissä tämän kukkulan itäisellä rinteellä oli virran kostuttama useita acreja laaja tasanko, joka oli melkein soveliaimpia asuinrakennuksen paikkoja, mitä koko Etelä-Afrikassa tunnen. Tänne päätin rakentaa asuntomme ja täällä aioin rikastua kasvattamalla suuria karjalaumoja. Selitykseksi mainittakoon, että tämä paikka kerran oli — kuten vanhojen kraalien jäännökset osoittivat — kuulunut eräälle kafferiheimolle, jonka zulukuningas Chaka oli surmannut sukupuuttoon, joten se nyt siis oli vapaa asuttavaksi.
Koska siellä oli maata enemmän kuin meidän oli mahdollista ottaa haltuumme, taivutin Henri Marais'n, Prinsloo't ja Meyer'it, joiden kanssa olin matkustanut Delagoasta, käymään mukanani sitä katsomassa. Kun he olivat sen nähneet, vakuuttivat he vastaisuudessa perustavansa kotinsa sinne, mutta toistaiseksi katsoivat turvallisuuden kannalta paremmaksi palata toisten buurien luo. Kafferien avulla, joita seudulla oli jälellä muutamia niistä heimoista, jotka Chaka oli hävittänyt, raivasin noin kahdentoista tuhannen acren suuruisen alueen itselleni ja, valittuani rakennuksen paikan, panin alkuasukkaat siihen rakentamaan karkeata savimökkiä, joka saisi käydä väliaikaisesta asumuksesta. Prinsloot, ja Meyerit myöskin ryhtyivät puuhaamaan samanlaisten mökkien rakentamista melkein omani viereen. Palasin sen jälkeen Marien ja buurien luo.
Seuraavana aamuna paluuni jälkeen leirille Piet Retief ilmestyi sinne viiden tai kuuden seuralaisensa kanssa. Kysyin häneltä, miten hän oli selviytynyt Dingaanista.
"Hyvin kylläkin", hän vastasi. "Ensin kuningas oli hiukan kiukkuinen, väittäen, että me buurit olimme varastaneet kuusi sataa härkää hänen karjastaan. Mutta minä näytin toteen, että sen oli tehnyt päällikkö Sikonyela, joka asuu tuolla Caledon River'in varrella. Hän oli nimittäin pukenut miehensä valkoisten vaatteisiin ja asettanut heidät hevosen selkään sekä myöhemmin ajanut karjaa erään meidän leirimme läpi, jotta näyttäisi siltä kuin me olisimme varkaita. Sitten hän tiedusti, mikä oli käyntini tarkoituksena. Vastasin tulleeni pyytämään lupaa asettua asumaan Tugelan eteläpuolella olevalle seudulle."
"Tuo takaisin karjani, jonka sanot Sikonyelan varastaneen — hän sanoi, — niin puhumme lähemmin tästä maa-alasta. — Tähän suostuin ja pian senjälkeen jätin kraalin."
"Miten menettelitte Hernan Pereiran suhteen?" kysyin.
"Menettelin seuraavasti, Allan. Ollessani Umgungundhlovussa otin selvän sen kertomuksesi todenperäisyydestä, että hän oli vehkeillyt saadakseen zulut surmaamaan sinut muka taikurina."
"Ja mitä saitte selville?"
"Sain tietää sen olleen totta, sillä Dingaan itse kertoi sen minulle. Lähetin hakemaan Pereiraa ja käsikin hänen poistua leiristäni sekä ilmoitin samalla, että, jos hän palaisi takaisin buurien joukkoon, asetettaisiin hänet syytteeseen murhayrityksestä. Hän ei sanonut mitään, vaan lähti."