NEUVOTTELU.
Kahta päivää myöhemmin lähdimme etsimään Dingaanin karjaa. Meitä oli kuusi- tai seitsemänkymmentä miestä hyvissä asevarustuksissa ja ratsain. Mukanamme seurasi kaksi Dingaanin päällikköä ja joukko zuluja — noin sata miestä kenties — joiden piti ajaa karjaa edellään, jos sen löytäisimme. Koska osasin puhua heidän kieltään, olin enemmän tai vähemmän tämän zulujoukkueen kanssa vuorovaikutuksessa ja osasin tehdä itseni erittäin tarpeelliseksi tässä ominaisuudessani. Sitäpaitsi minä tämän kuukauden verran kestäneen poissaolomme aikana yhtämittaisen keskustelun kautta täydensin huomattavasti tietojani heidän kauniissa, mutta vaikeassa kielessään.
Ei ole tarkoitukseni kirjoittaa tämän retken yksityiskohtia, sillä sen varrella ei tapahtunut yhtään taistelua eikä muutakaan erikoisempaa. Me saavuimme määräaikana Sikonyela'n luo ja selitimme asiamme. Kun hän näki, kuinka mieslukuisa ja hyvin asestettu joukko me olimme ja että takanamme oli koko voimakas zuluarmeija, tuo viekas vanha lurjus katsoi parhaaksi luovuttaa karjan muitta mutkitta ja sen lisäksi vielä hevoset, jotka hän buureilta oli anastanut. Saatuamme karjan jätimme sen zulupäällikköjen haltuun, kehoittaen heitä kuljettamaan sen huolellisesti Umgungundhlovuun. Retief lähetti näiden miesten mukana tiedon, että hän omalta osaltaan täytettyään sopimuksen odottaisi Dingaania niin pian kuin mahdollista sopimaan maa-alueesta.
Kun olimme tämän puuhan päättäneet, otti Retief minut ja joukon buureja mukaansa toisten muuttaneiden hollantilaisten ryhmiä katsomaan, jotka olivat Drakensbergin ympäristössä, missä nykyään on Transvaal. Tämä vaati pitkän ajan, kun nämä buurit olivat laajalti hajaantuneet ja meidän oli joka leiriin jäätävä muutamiksi päiviksi, jolloin Retief selitti kaikki asiat niiden johtajille. Myöskin hän antoi heille määräyksen tulla Nataliin sekä olla valmiit kansoittamaan sen heti, kun hän oli saanut Dingaanilta aluetta koskevan mahdollisen luovutuksen. Useimmat heistä lähtivät heti liikkeelle, vaikka kateus eri päällikköjen kesken saattoi jotkut, onneksi itselleen, pysymään vuorten takimmaisella puolella.
Vihdoin me saatuamme kaiken järjestykseen ratsastimme pois ja saavuimme Bushman River'in leirille eräänä lauantai-iltapäivänä. Täällä oli ilokseni kaikki hyvin. Hernan Pereirasta ei ollut mitään kuulunut, ja zulut taasen — jos luoksemme tulleista läheteistä saattoi päättää — näyttivät olevan ystävällisiä. Marie myöskin oli nyt kokonaan tointunut niistä kauhuista ja rasituksista, joita hän oli kokenut. Koskaan ei hän silmissäni ollut näyttänyt niin suloiselta ja kauniilta kuin tervehtiessään minua, puettuna yksinkertaiseen mutta ihastuttavaan pukuun, johon hän kankaan oli ostanut eräältä kauppiaalta, joka tuli leirille Durban'ista. Sitäpaitsi luulen muunkin syyn vaikuttaneen tämän muutoksen, sillä sarastavan onnen välke loisti hänen syvistä silmistään.
Päivä, kuten sanottu, oli lauantai, ja maanantaina hän tulisi täysi-ikäiseksi ja saisi vapauden itse määrätä avioliitostaan, sillä sinä päivänä kuoleentuisi lupaus, jonka me hänen isälleen olimme tehneet. Mutta kohtalon kirotusta oikullisuudesta Retief oli juuri tuona maanantaina aamupäivällä päättänyt ratsastaa Zulumaahan toisen kerran käydäkseen Dingaanin luona, ja kunniani vaati minua menemään Retiefin mukana.
"Marie", sanoin, "eikö isäsi sydän pehmene meitä kohtaan niin paljon, että hän sallisi meidän mennä naimisiin jo huomenna, jotta saisimme viettää yhdessä muutamia tunteja ennenkuin eroamme?"
"En tiedä, rakkaani", hän vastasi punastuen, "sillä tässä asiassa hän on erittäin kova ja järkähtämätön. Tiedätkö, että koko poissaolosi aikana hän ei kertaakaan maininnut nimeäsi, ja, jos joku muu sen lausui, hän nousi ylös ja poistui!"
"Se on ikävää", sanoin. "Mutta voimmehan kuitenkin koettaa, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Tietysti, tietysti, Allan, minulla ei ole mitään sitä vastaan; olen aivan sairas sentähden, että olen niin lähellä sinua ja kuitenkin niin kaukana. Mutta miten sitten menettelisimme?"