"Luulen, että pyydämme päällikkö Retiefiä ja rouva Prinsloo'ta puhumaan puolestamme, Marie. Menkäämme heitä etsimään."
Hän nyökkäsi päätään ja käsi kädessä me kävelimme buurien keskitse, jotka nyhkäisivät toinen toisiaan ja nauroivat meille, kun me suuntasimme askeleemme sinne, missä vanha rouva istui tuolilla vaununsa vieressä kahvia juoden. Muistan, että hänen vatdoek'insa oli levitettynä hänen polvilleen, sillä hänellä oli uusi puku, jota hän varoi tahraamasta.
"No, rakkaani", hän sanoi kovalla äänellään, "oletteko jo naimissa, kun riiputte niin kiinni toisissanne?"
"Ei, täti", vastasin. "Mutta me haluamme päästä naimisiin ja olemme sentähden tulleet teidän luoksenne saadaksemme apua."
"Sitä olen täydestä sydämestäni halukas teille antamaan, vaikka totta puhuen, nuoret ystävät, minä teidän iällänne olisin tällaisessa tapauksessa kernaimmin auttanut itse itseäni, kuten aikaisemmin olen teille puhunut. Mikä sitten, Herran nimessä, tekee avioliiton Jumalan silmissä päteväksi? Se, että mies ja nainen kaiken kansan edessä julistavat itsensä aviomieheksi ja -vaimoksi ja sellaisina elävät. Pappi ja hänen höpisemisensä ovat sangen hyviä, jos ne ovat saatavissa, mutta avioliitto solmitaan käden ojentamisella eikä asettamalla sormus käteen, se solmitaan kahden uskollisen sydämen keskeisellä valalla eikä sanoilla, jotka luetaan kirjasta. Tämä on kuitenkin rohkeata puhetta, mistä joku arvoisa saarnamies minua moittisi, sillä, jos te nuoret ihmiset toimisitte sen mukaan ja vaikka niin solmittu liitto lain mukaan olisikin pitävä, miten kävisi hänen palkkionsa? Lähtekäämme etsimään päällikköä kuullaksemme, mitä hänellä on sanomista. Allan, vetäkää minut ylös tästä tuolista, missä minä — jos oman pääni saisin pitää — niin paljon matkustelemisen jälkeen mielelläni istuisin siksi, kunnes katto olisi rakennettu pääni yläpuolelle, ja lopun osan elämääni."
Minä tein työtä käskettyä, mikä ei ollut aivan helppoa, ja me lähdimme etsimään Retief'iä.
Sillä hetkellä hän seisoi yksin, katsellen kahta vaunua, jotka juuri olivat lähteneet. Niissä oli hänen vaimonsa muiden hänen perheensä jäsenien kanssa ja muutamia ystäviä, jotka hän mynheer Smit'in huolenpitoon uskottuina lähetti Doornkop nimiselle paikalle, joka sijaitsi noin viidentoista mailin etäisyydessä. Tänne Doornkop'iin hän jo oli rakennuttanut yksinkertaisen talon, tai pikemmin hökkelin, rouva Retiefin käytettäväksi, ajatellen, että tämän olisi mukavampi ja kenties turvallisempi oleskella siellä hänen poissaollessaan kuin taajaväkisellä leiripaikalla vaunussa.
"Allemachte, Allan!" hän sanoi, huomatessaan minut. "Sydämeni on sairas; en tiedä, miksi. Kun juuri äsken suutelin vanhaa vaimoani jäähyväisiksi, tuntui siltä kuin en koskaan enään näkisi häntä, ja kyyneleet kihosivat silmiini. Toivoisin, että olisimme kaikki jo onnellisesti palanneet Dingaanin luota. Mutta koetan päästä tapaamaan vaimoani huomenna, koska emme lähde ennen maanantaita. Mitä sinä, Allan, tämän mooi mesje'si kanssa haluat?" — ja hän osoitti solakkaa Marie'ta.
"Mitä muuta kukaan mies haluaisi kuin päästä naimisiin hänen kanssaan?" puuttui puheeseen rouva Prinsloo. "No päällikkö, kuulkaa nyt, kun kerron, miten asiat ovat."
"Erinomaista, mutta olkaa lyhytsanainen, sillä minulla ei ole paljon aikaa tuhlattavana."