Hän myöntyi, mutta ei voi sanoa, että hän oli lyhytsanainen.
Kun tuo vanha nainen vihdoin hengästyneenä pysähtyi, sanoi Retief:
"Ymmärrän kaikki. Ei ole ensinkään tarpeellista teidän nuorten selittää asiaa. Lähdemme nyt etsimään Henri Marais'ta ja, jos hän ei ole hullumpi kuin tavallisesti, koetamme puhua hänelle järkeä."
Sitten lähdimme Marais'n vaunun luo, joka oli rivin päässä, ja tapasimme hänet istumassa aisapuulla leikellen tupakkaa taskuveitsellään.
"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi, sillä minun paluuni jälkeen emme olleet toisiamme tavanneet. "Onko sinulla ollut hauska matka?"
Aioin juuri vastata, kun Retief puuttui puheeseen malttamattomasti:
"Kas niin, Henri, emme ole tulleet puhelemaan Allanin matkasta, vaan hänen avioliitostaan, mikä on tärkeämpää. Hän ratsastaa maanantaina mukanani Zulumaahan, kuten tekin, ja haluaa naida tyttärenne huomenna, sunnuntaina, mikä on siihen tarkoitukseen erittäin sovelias päivä."
"Se on rukoilemista, eikä avioliiton solmimista varten", selitti Marais jurosti. "Sitäpaitsi Marie ei tule täysi-ikäiseksi ennen maanantaita, ja siihen asti vala, jonka Jumalalle vannoin, pysyy voimassa."
"Tuossa saatte valastanne!" huudahti rouva Prinsloo, läimäyttäen kauhealla räsyllään — vatdoek'illa — häntä kasvoihin. "Kuinka paljon luulette Jumalan välittävän siitä, mitä hulluudessanne vannoitte tuolle hätähousulle, sisarenpojallenne? Pitäkää varanne, Henri Marais, ettei Jumala kallisarvoisesta valastanne valmista kiveä, johon iskette päänne puhki kuin pähkinän kuoren."
"Tukkikaa, akka, lörpöttelevä suunne", sanoi Marais vihoissaan. "Pitääkö minun kuunnella teidän neuvojanne velvollisuudestani omaatuntoani ja tytärtäni kohtaan?"