"Tietysti teidän pitää, jos ette itse kykene sitä itsellenne selvittämään", alkoi rouva, asettaen kätensä lanteilleen.
Mutta Retief työnsi hänet sivuun ja sanoi:
"Ei tässä mitään riitelemistä ole. Teidän käyttäytymisenne, Henri Marais, näitä kahta nuorta ihmistä kohtaan on häpeä. Sallitteko heidän huomenna mennä naimisiin vai ettekö?"
"En, en salli. Lain mukaan minulla on määräysvalta tyttäreeni nähden siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, ja minä kieltäydyn sallimasta hänen avioliittoaan kirotun englantilaisen kanssa. Sitäpaitsi pastori Celliers on poissa, joten ei ole ketään heitä vihkimään."
"Puhutte kummallisia sanoja, mynheer Marais", sanoi Retief tyynesti, "erittäinkin kun muistelen kaikkea, mitä tämä kirottu englantilainen on tehnyt teidän ja omaistenne hyväksi, sillä olen kuullut aivan seikkaperäisesti koko jutun, vaikkakaan en häneltä itseltään. No, kuulkaa siis. Te olette vedonnut lakiin, ja päällikkönä minun on hyväksyttävä vetoamisenne. Mutta huomisiltana kello kahdentoista jälkeen laki — omien sanojenne mukaan — lakkaa sitomasta tytärtänne. Maanantaiaamuna siis, ellei pappia ole leirissä ja he haluavat mennä naimisiin, minä päällikkönä vihin heidät kaikkien nähden, kuten minulla on valta tehdä."
Silloin Marais sai raivokohtauksen, mikä oli hänen luonteelleen ominaista ja mielestäni osoitti, ettei hän koskaan ollut aivan tervejärkinen. Kummallista kyllä, hän kohdisti raivonsa Marie-parkaan. Hän kirosi tätä kauheasti, koska tämä oli vastustanut hänen tahtoaan ja kieltäytynyt menemästä naimisiin Hernan Pereiran kanssa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään tyttärelleen onnettomuutta sekä toivotti, ettei tämä koskaan synnyttäisi lasta, ja, jos synnyttäisikin, että tämä lapsi kuolisi; vielä hän lausui paljon muutakin, mikä on liian epämiellyttävää mainittavaksi.
Tuijotimme häneen hämmästyneinä, ja luulenpa, että jos hän olisi ollut joku muu mies kuin kihlattuni isä, olisin sivaltanut häntä korville. Huomasin, kuinka Retief nosti kätensä tehdäkseen niin, mutta laski sen jälleen alas, mutisten: "Olkoon. Hän on pirun riivaama."
Vihdoinkin Marais lakkasi — ei, luullakseni, sanojen puutteessa, vaan väsymyksen tähden — ja seisoi edessämme, pitkä vartalo vapisten ja ohuet kasvot kouristuksen tapaisesti nytkähdellen. Silloin Marie, jonka pää tämän myrskyn aikana oli painunut alas, kohotti sen ylös jälleen ja näin hänen silmiensä salamoivan ja hänen kasvojensa olevan aivan valkoiset.
"Sinä olet isäni", hän sanoi matalalla äänellä, "ja sentähden minun on alistuttava kaikkeen mitä katsot sopivaksi minulle sanoa. Sitäpaitsi luulen olevan todennäköistä, että toivottamasi onnettomuus kohtaa minua, sillä saatana on aina valmiina täyttämään hänelle osoitettuja toivomuksia. Mutta jos niinkin käy, olen varma, että tämä onnettomuus kimpoaa takaisin omaan päähäsi. Me tulemme kumpikin saamaan ansioittemme mukaisen tuomion, kenties aivan piakkoin, ja samaten myös sisarenpoikasi Hernan Pereira."
Marais ei vastannut mitään; hänen raivonsa näytti asettuneen. Hän vain istuutui jälleen vaunun aisalle ja jatkoi tupakan leikkelemistä vihoissaan, ikäänkuin hän olisi kiskonut sydäntä viholliselta. Rouva Prinsloo'kin oli hiljaa ja tuijotti häntä, samalla kun hän vatdoek'ia viuhkanaan käyttäen vilvoitteli itseään. Mutta Retief ryhtyi puhumaan.