Oli järjestetty niin, että seurue, johon — alkuasukkaat mukaan luettuina — kuului yli sata henkeä, niiden joukossa useita poikia, jotka tuskin olivat lapsuusiän jättäneet, lähtisi matkalle kello yhden tienoissa iltapäivällä. Kukaan ei päässyt tekemään välttämättömiä valmistuksiaan, ennenkuin ankara sade oli lakannut, mikä tapahtui vähän jälkeen kahdeksan. Kun siis jätin vaununi syödäkseni, tai koettaakseni syödä hiukan aamiaista, tapasin koko leirin vilkkaassa puuhassa.
Buurit huusivat palvelijoilleen, hevosia tarkastettiin, naiset sulloivat miestensä ja isiensä satulapusseihin varavaatteita, kuormaeläimiä lastattiin kuivatulla lihalla ja muilla elintarpeilla, ja niin poispäin.
Kaiken tämän melun keskellä aloin epäillä, että yksityisasiani jäisi unohduksiin, sillä ei näyttänyt luultavalta, että jäisi aikaa avioliittojen solmimista varten. Kello oli kymmenen tienoissa, kun tehtyäni kaikki tehtäväni istuin alakuloisena vaunun istuimella, ollen liian ujo mennäkseni noiden puuhailevien ivailijoiden joukkoon tai lähteäkseni Prinsloo'n leirille tiedustelemaan; silloin rouva Prinsloo itse ilmestyi paikalle.
"Joutukaa, Allan", hän sanoi, "päällikkö odottaa ja kiroilee, kun te ette ole siellä. Siellä odottaa myöskin eräs toinen, joka on niin rakastettavan näköinen. Jokainen mies leirissä, joka hänet näkee, toivoo häntä itselleen, olkoon hänellä vaimo tai ei, sillä siinä suhteessa he kaikki ovat samallaisia kuin kafferit. Oi, minä tunnen heidät, minä tunnen heidät; valkoinen nahka ei aiheuta mitään eroitusta."
Kun hän esitti tämän tavallisella avomielisellä tavallaan, veti hän minua kädestä perässään, aivankuin olisin ollut pahankurinen pieni poika. En voinut vapautua hänen vahvasta otteestaan enkä myöskään, kun hänen suuri ruhonsa kerran oli liikkeessä, kilpailla painossa hänen kanssaan. Tietysti muutamat nuoremmat buurit, jotka tietäen hänen asiansa olivat häntä seuranneet, kohottivat hyvähuutoja ja nauroivat, mikä kiinnitti jokaisen huomion kulkueeseen.
"On liian myöhäistä rimpuilla vastaan nyt, englantilainen." — "Koettakaa huonosta yrityksestä tehdä niin hyvä kuin mahdollista." — "Jos halusitte muuttaa mieltänne, olisi se ollut tehtävä aikaisemmin." — Tällaisia ja monia muita senkaltaisia ärsyttäviä sanoja miehet ja naiset meluten ja kirkuen huusivat, kunnes vihdoin tunsin kasvojeni käyvän punaisiksi kuin tulppaani.
Saavuimme sitten vihdoin sille paikalle, missä Marie ihailevan piirin keskellä seisoi. Hän oli pukeutunut pehmeään valkoiseen pukuun, joka oli valmistettu jostain yksinkertaisesta, mutta ryhdikkäästä kankaasta, ja hän oli mustille kutreilleen asettanut seppeleen, jonka olivat sitoneet leirin muut tytöt, joita hänen takanaan seisoi kokonainen liuta.
Seisoimme nyt vastatusten. Meidän silmämme kohtasivat toisensa, ja minä näin rakkauden ja luottamuksen loistavan hänen silmistään. Ne lumosivat ja saattoivat minut hämilleni. Tunsin, että minun oli pakko puhua, mutta en tiennyt, mitä sanoa, vaan sopersin ainoastaan: "Hyvää huomenta", mikä sai jokaisen puhkeamaan äänekkääseen nauruun, rouva Prinsloo'ta lukuunottamatta, joka huudahti:
"Onko koskaan nähty moista hölmöä?" Myöskin Marie hymyili.
Sillä hetkellä Piet Retief ilmestyi jostakin puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja karkeaan ratsastuspukuun. Ojentaen roer'in, joka hänellä oli kädessään, eräälle pojalleen, hän pitkän kopeloimisen jälkeen veti taskustaan kirjan, johon määrätty paikka oli ruohon korrella merkitty.