Vedin sormestani sellaisen, joka aikoinaan oli ollut äitini — luulen, että se oli toimittanut samaa virkaa hänen isoäitinsä vihkiäisissä — ja asetin tuon pienen kultarenkaan Marien vasemman käden keskisormeen. Minulla on sama sormus vielä tänä päivänä sormessani.
"Sen olisi pitänyt olla uusi", mutisi rouva Prinsloo.
"Olkaa vaiti", sanoi Retief. "Onko täällä erämaassa mitään kultasepänliikkeitä? Sormus kuin sormus, vaikka se tulisi hevosen kuolaimista. — Siinä sitten luullakseni onkin kaikki. Ei, odottakaahan hetkinen, minä luen itse tekemäni rukouksen teille, eikä tästä kirjasta, joka on niin huonosti painettu, etten voi sitä lukea. Polvistukaa kumpikin; muut saavat seistä, koska ruoho on niin kosteata."
Rouva Prinsloo, huolehtien Marien uudesta puvusta, veti esiin tilavasta taskustaan vatdoek'insa ja levitti tuon likaisen vaatekappaleen Marien polvien alle. Sitten Pieter Retief viskasi maahan kirjan, risti kätensä ja lausui seuraavan yksinkertaisen, vakavan rukouksen, josta jokainen sana, kumma kyllä, on jäänyt mieleeni. Kun se ei ollut lähtöisin painetusta kirjasta, vaan hänen rehellisestä ja uskovaisesta sydämestään, oli sen vaikutus mahtava ja juhlallinen.
"Oi taivaallinen Jumala, joka meidät kaikki näet ja olet kanssamme kun synnymme, kun menemme naimisiin, kun kuolemme, ja myöhemmin iankaikkisesti taivaassa, jos teemme velvollisuutemme, kuule rukouksemme. Rukoilen Sinulta siunausta tälle miehelle ja tälle naiselle, jotka nyt astuvat silmiesi eteen solmiakseen avioliiton. Säilytä heissä uskollinen rakkaus toisiinsa kautta elämänsä, olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, olkoot he sairaita tai terveitä, onnellisia tai surullisia, rikkaita tai köyhiä. Anna heille lapsia kasvatettaviksi Sinun sanasi valossa, anna heille kunniallinen nimi ja kaikkien tuttaviensa arvonanto, ja lopuksi toimita heille pelastuksesi Vapahtajamme Jesuksen veren kautta. Jos he ovat yhdessä, anna heidän iloita toisistaan. Jos he ovat erossa, älä anna heidän unohtaa toisiaan. Jos toinen heistä kuolee ja toinen jää eloon, saata eloonjäänyt suuntaamaan katseensa eteenpäin jälleenyhtymisen päivään ja taipumaan tahtoosi, ja pidä hänet, joka kuolee, pyhässä suojeluksessasi. Oi, Sinä, joka kaiken tiedät, ohjaa näiden kahden elämä ikuista päämäärääsi kohti ja opeta heidät uskomaan, että kaikki, minkä teet, on heidän parhaakseen. Sillä sinä olet hurskas Luoja, joka haluaa lapsilleen hyvää eikä pahaa, ja vihdoin Sinä annat heille tämän hyvyyden, jos he vain päivin ja öin luottavat Sinuun. Älä anna kenenkään yrittää eroittaa heitä, jotka olet yhteen liittänyt, oi Herra Jumala, Kaikkivaltias Isämme. Amen."
Näin hän rukoili, ja kaikki läsnäolevat vastasivat sydämellisesti amen, — kaikki, lukuunottamatta yhtä, sillä Henri Marais käänsi meille selkänsä ja poistui.
"Niin", sanoi Retief, pyyhkien silmänurkkaansa takkinsa hihalla, "te olette viimeinen pari, minkä koskaan aion vihkiä avioliittoon. Työ on liian raskasta maallikolle, joka näkee huonosti painettua sanaa. Suudelkaa nyt toisianne; se sopii erinomaisesti tähän tilaisuuteen."
Me suutelimme, ja seurakunta hurrasi.
"Allan", jatkoi päällikkö, vetäen esiin hopeakellon, suuren kuin nauriin, "teillä on täsmälleen puoli tuntia lähtöömme, ja rouva Prinsloo sanoo valmistaneensa teille hääaterian tuonne telttaan, joten teidän on parasta mennä syömään."
Lähdimme niinmuodoin telttaan ja tapasimme siellä yksinkertaisen, mutta runsaan juhla-aterian valmiina. Otimme siihen osaa, auttaen toisiamme syönnin kestäessä, kuten on, tai oli tapa äskennaineiden kesken. Myöskin useat buurit tulivat juomaan terveydeksemme, vaikka rouva Prinsloo sanoi heille, että olisi ollut soveliaampaa jättää meidät kahdenkesken. Henri Marais vain ei tullut terveydeksemme juomaan.