"Ystävät", hän sanoi, "me ryhdymme tärkeään yritykseen, josta toivon meidän onnellisesti suoriutuvan jotenkin lyhyessä ajassa. Tämä on kuitenkin villiä seutua ja me joudumme villien ihmisten kanssa tekemisiin. Sentähden neuvon kaikkia teitä tänne jääviä olemaan hajaantumatta ja pysymään yhdessä, jotta vaaran sattuessa jälelle jätetyt miehet ovat saapuvilla puolustamassa leiriä. Sillä jos he ovat täällä, ei teillä kaikista Afrikan raakalaisista ole mitään pelkäämistä. Ja nyt, olkoon Jumala kanssanne. Hyvästi. Matkaan, veljet, matkaan!"
Sitten seurasi hetkiseksi liikettä, kun miehet suutelivat vaimojaan, lapsiaan ja sisariaan jäähyväisiksi tai puristivat toistensa kättä. Minäkin suutelin Marie'ta ja jotenkuten viskauduttuani hevoseni selkään ratsastin pois, silmät kyynelten sokaisemina, sillä tämä ero oli katkera. Kun saatoin jälleen nähdä selvästi, pysäytin hevoseni ja katsahdin taakseni leiriin päin, joka nyt oli jonkun matkan etäisyydessä. Se näytti totisesti rauhaisalta paikalta, sillä, vaikka aamullinen myrsky olikin palaamassa ja tumma pilven hattara leijaili sen yläpuolella, aurinko paistoi yhä vaunujen valkoiselle telttakankaalle ja ihmisiin, jotka niiden keskellä kulkivat edes takaisin.
Kuka olisi osannut ajatella, että se lyhyen ajan kuluttua olisi pelkkänä verikenttänä, että nuo vaunut olisivat assegaitten lävistämiä ja että vaimot ja lapset, jotka siellä liikkuivat, useimmat makaisivat maassa silvotuin jäsenin ja hirveinä nähdä? Mutta buurit, jotka eivät koskaan sietäneet neuvomista eivätkä luottaneet muuhun kuin omaan yksilölliseen arvosteluunsa, jota he pitivät parhaana, eivät totelleet päällikkönsä määräystä pysyä yhdessä. He menivät mikä minnekin ampumaan metsänriistaa, jota oli erittäin runsaasti, ja jättivät perheensä melkein suojatta. Tämän zulut huomasivat ja surmasivat heidät.
Ratsastaessani jonkun matkaa toisista erillään joku karautti vierelleni, ja näin sen olevan Henri Marais'n.
"No, Allan", hän sanoi, "Jumala on siis antanut sinut minulle vävypojaksi. Kuka olisi sellaista voinut ajatella? Sinä et minun silmissäni ole vastanainut mies, sillä tämä avioliitto ei ole luonnollinen, kun sulhanen ratsastaa pois, jättäen morsiamensa tunnin kuluttua. Kenties sinä et koskaan sittenkään joudu todellisesti avioliittoon, sillä Jumala, joka antaa vävypoikia, voi ne ottaa pois myöskin, erittäinkin milloin niitä ei häneltä pyydetä. Niin", jatkoi hän kääntäen puheensa ranskankieliseksi, kuten hänen kiihtyneenä oli tapansa, "qui vivra verra! Qui vivra verra!" [Ken elää, se näkee. Suom. muist.] Tämän erinomaisen, mutta selvätarkoituksisen lauselman hän huusi kimeimmällä äänellään. Sitten hän iski pyssynperällä hevostaan ja nelisti tiehensä, ennenkuin saatoin vastata hänelle.
Tällä hetkellä vihasin Henri Marais'ta enemmän kuin koskaan olen ketään vihannut, enemmän kuin hänen sisarenpoikaansakin Hernan'ia. Olin melkein ratsastamaisillani päällikön luo valittamaan hänestä, mutta mietin itsekseni, että hän ensiksikin oli epäilemättä puolihullu eikä siis vastuunalainen teoistaan, ja että hänen toiseksi oli parempi olla täällä meidän kanssamme kuin samassa leirissä vaimoni kanssa, ja hylkäsin ajatuksen. Mutta, voi, juuri puolihullu onkin vaarallisin mielipuolista!
Hans, joka oli huomannut tämän kohtauksen ja kuullut kokonaan Marais'n puheen ja joka myös tunsi asiantilan kyllin hyvin, ratsasti hevosellaan sivulleni ja kuiskasi imartelevalla äänellä:
"Baas, luulen, ettei vanha baas ole oikein tervejärkinen. Hän näyttää sellaiselta kuin haluaisi hän vahingoittaa jotakuta. No, baas, otaksukaamme, että pyssyni laukeaa vahingossa. Tehän tiedätte, että me värilliset olemme hyvin varomattomia pyssyjen suhteen. Mynheer Marais'ta eivät koskaan enään mitkään kuvittelut vaivaisi, ja te sekä missie Marie ja me kaikki olisimme turvallisempia. Teitä ei myöskään voitaisi moittia, eikä myöskään minua, sillä kuka voi mitään vahingolle? Pyssyt laukeavat toisinaan, baas, jolloin ette sitä halua."
"Mene tiehesi", vastasin. Jos kuitenkin Hansin pyssy olisi sattunut "laukeamaan", olisi luullakseni joukko ihmishenkiä pelastunut!
XVIII Luku.