"Tarkoittaako tuo veitikka, että sinuun käydään käsiksi, ellet mene tai ellen minä salli sinun mennä?" Tähän kysymykseen Kambulan vastaus kuului: "Asia on niin, inkoos, sillä kuninkaalla on sanottavana yksityisiä sanoja, jotka ovat vain Macumazahn'in korvia varten. Siksi meidän on toteltava määräyksiä ja vietävä hänet kuninkaan eteen elävänä tai kuolleena."
"Allemachte!" huudahti Retief, "tämä on kummallista." Ja ikäänkuin kehoittaakseen buureja avukseni hän katsoi taaksensa suureen buurijoukkoon, joka melkein kokonaan oli portin toisella puolella, jota iso joukko zuluja vartioi. "Allan", hän jatkoi. "Jollet pelkää, on sinun luullakseni mentävä. Kenties Dingaanilla on lähetettävänä joku sopimusta koskeva tiedonanto sinun kauttasi."
"En pelkää", vastasin. "Mitä hyödyttää pelätä tämän kaltaisella paikalla?"
"Kysy tältä kafferilta, takaako kuningas turvallisuutesi", sanoi
Retief.
Kysyin, ja Kambula vastasi: "Kyllä, tämän käynnin aikana. Mitenkä minä voin puhua sellaista, mistä kuningas ei maininnut mitään?" (Toisin sanoen: taata hänen tahtonsa tulevaisuudessa.)
"Hämärää puhetta", selitti Retief. "Mutta mene vain, Allan, koska sinun on pakko mennä, ja johtakoon Jumala sinut terveenä takaisin. On selvää, ettei Dingaan turhaan pyytänyt sinua tulemaan kanssani. Nyt toivon, että olisin jättänyt sinut kotiin kauniin vaimosi seuraan."
Niin me sitten erosimme. Minä lähdin kuninkaan yksityisasuntoon jalkaisin ja ilman pyssyäni, koska minun ei ollut lupa esiintyä hänen edessään asestettuna. Retief lähti kraalin porttia kohti Hansin seuraamana, joka talutti hevostani. Kymmentä minuuttia myöhemmin seisoin Dingaanin edessä, joka tervehti minua erittäin ystävällisesti ja alkoi tehdä kysymyksiä buureista, erittäinkin tiedustaen, eivätkö he olleet kansaa, joka oli kapinoinut omaa kuningastaan vastaan ja karannut hänen luotaan.
Vastasin, että he olivat karanneet pois, koska he tarvitsivat enemmän tilaa elääkseen; muuten olin kertonut hänelle kaiken heistä, kun aikaisemmin näin hänet. Hän myönsi kyllä sen tietävänsä, mutta hän halusi kuulla, tulivatko samat sanat samasta suusta, vaiko erilaiset, hänen voidakseen päätellä, olinko rehellinen vai ei. Sitten hän, hetkisen vaiettuaan, katseli minua läpitunkevasti ja kysyi:
"Oletko tuonut minulle lahjaksi sen pitkän valkoisen tytön, jolla oli silmät kuin kaksi tähteä? Tarkoitan sitä tyttöä, jota kieltäydyit minulle luovuttamasta ja jota en voinut ottaa, koska olit voittanut vedon, joka antoi sinulle kaikki valkoihoiset, — sitä tyttöä, jonka tähden tekeydyit näiden buurien veljeksi, jotka ovat kuninkaansa kavaltajia."
"En, Dingaan", vastasin. "Mukanamme ei ole ainoatakaan naista.
Sitäpaitsi tämä tyttö on nyt vaimoni."