"En tiedä", hän sanoi jälleen. "Jostain likaisesta, siitä olen varma. Siitä antaa myöskin varmuuden se nimi, jonka alkuasukkaat hänelle ovat antaneet. Luulen kuitenkin", hän lisäsi kuiskaten, "että hän on ollut samassa juonessa buurien kanssa, koska hänen on sallittu tulla tänne saadakseen heidän sopimuksensa allekirjoitetuksi. Vihdoin eräänä päivänä, kun olin tulkkina ja Dingaan vannoi, ettei hän antaisi heille maata enempää kuin mikä oli tarpeen heidän hautaamisekseen, Pereira mainitsi hänelle, ettei ollut väliä, mitä hän allekirjoitti, koska kynällä kirjoitetun saattoi pyyhkiä pois keihäällä."
"Tosiaanko! Ja mitä kuningas siihen vastasi?"
"No, hän nauroi ja sanoi, että se oli oikein ja että hän antaisi buurien lähetystölle kaikki, mitä heidän kansansa halusi, ja heille itselleen vielä muuta lisäksi. Mutta älkää kertoko tätä kenellekään, Quatermain, sillä jos sen teette ja se joutuu Dingaanin korviin, olen varmasti kuoleman oma. Sanon teille vielä, että olette kunnon mies ja että niissä korppikotkan ampujaisissa voitin suuren vedon teidän tähtenne, joten nyt annan teille vähäisen neuvon, joka teidän on viisainta ottaa varteen. Lähtekää tästä maasta niin pian kuin voitte ja menkää suojelemaan miss Marais'ta, johon olette niin ihastunut. Dingaan haluaa häntä, ja mitä Dingaan haluaa, sen hän tässä osassa maailmaa saa."
Sitten hän, odottamatta kiitosta, kääntyi ja hävisi zulujen joukkoon, jotka seurasivat meitä uteliaisuudesta; jäin ihmettelemään, oliko Dingaan oikeassa vai eikö nimittäessään tätä nuorta miestä valehtelijaksi. Hänen kertomuksensa näytti vastaavan niin hyvin sitä, minkä kuningas itse kertoi, että kaikesta siitä päättäen hän ei ollut valehtelija.
Juuri kun olin kulkenut suuren kaupungin pääportista, missä Kambula, tehtävänsä tehtyään, hyvästeli ja jätti minut, näin kaksi miestä syventyneenä vakavaan keskusteluun erään maitopuun alla, joita, kuten jo luullakseni mainitsin, kasvaa, tai kasvoi, siellä. Ne olivat Henri Marais ja hänen sisarenpoikansa. Huomatessaan minut Marais käveli poispäin, mutta Pereira lähestyi ja puhutteli minua, vaikka ilokseni voin mainita, ettei hän ojentanut minulle kättään, — kenties varoituksenaan se, miten hänen oli käynyt Retiefin jutussa.
"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi teeskentelevästi. "Kuulin juuri enoltani, että minun on sinua onniteltava — Mariesta nimittäin —, ja usko minua: teen sen kaikesta sydämestäni."
Kun hän nämä sanat lausui ja kun samalla muistin, mitä juuri olin kuullut, kiehui vereni, mutta katsoin parhaaksi hillitä itseni ja vastasin siis vain:
"Kiitän."
"Tietysti", hän jatkoi, "me olemme kumpikin tavoitelleet tätä palkintoa, mutta kun Jumala on nähnyt hyväksi antaa sinun voittaa, en minä ole sellainen, joka kantaa pahaa mieltä."
"Minua ilahduttaa kuulla se", vastasin. "Ajattelin, että kenties olisitte sellainen. Sanokaahan nyt, muuttaaksemme puheen aihetta, kuinka kauan Dingaan meitä pitää täällä?"