"Enintään pari kolme päivää. Kas, Allan, minun on onnistunut saada hänet suuremmitta vaivoitta suostumaan allekirjoittamaan maasopimuksen. Niin pian siis, kuin se on tehty, te saatte kaikki mennä kotia."
"Päällikkö on oleva erittäin kiitollinen teille", sanoin. "Mutta mitä te aiotte tehdä?"
"En tiedä, Allan. Näettehän, etten ole sellainen onnen poika kuin sinä, jota vaimo odottelisi. Luulen, että kenties joksikin ajaksi jään tänne. Minusta näyttää olevan mahdollista pusertaa kokoon suuri joukko rahaa näistä zuluista; ja hävitettyäni kaikki Delagoan retkellä tarvitsen rahaa."
"Me kaikki tarvitsemme", vastasin, "erittäinkin, jos aiomme aloittaa elämän. Jos teille siis sopii maksaa velkanne, olen iloinen."
"Oi, älä pelkää", huudahti hän, tummien silmiensä äkkiä välähtäessä, "maksan sinulle velkani, joka pennin, hyvä korko mukaan laskettuna."
"Kuningas on juuri minulle kertonut, että se on tarkoituksenne", huomautin tyynesti, katsoen häntä suoraan silmiin. Sitten kävelin edelleen, jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni ilmeisesti kykenemättömänä sanaakaan lausumaan.
Menin suoraa päätä majaan, joka Retiefille oli varattu pienessä syrjäisessä suoja-aitauksessa, mikä meille oli leiripaikaksi annettu. Tapasin päällikön istumassa kafferilaisella tuolilla kirjeen kirjoittamispuuhissa, käyttäen pulpettinaan polvilleen asettamaansa laudan palaa.
Hän katsahti ylös ja kysyi, miten olin menestynyt Dingaanin kanssa, kiinnittämättä huomiotaan anteeksipyyntööni sen johdosta, että häiritsin häntä kirjoitushommissaan.
"Kuunnelkaa, päällikkö", sanoin ja, puhuen matalalla äänellä ikäänkuin estääkseni ketään kuulemasta, kerroin hänelle joka sanan niistä haastatteluista, joita minulla juuri oli ollut Dingaanin, Thomas Halstead'in ja Pereiran kanssa.
Hän kuunteli minua loppuun asti ääneti ja sanoi sitten: