Sananviejä lähti siis aamunkoitteessa ja jätti jonkun ajan kuluttua kirjeeni Marielle.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Aamulla menin tervehtimään lähetyssaarnaajaa, arvoisaa mr Owen'ia, joka ilostui suuresti minut nähdessään. Hän ilmoitti minulle, että Dingaan oli suopealla mielellä meitä kohtaan ja oli ollut pyytämässä häntä kirjoittamaan sopimuksen, jolla buureille luovutettaisiin se maapala, jota he halusivat. Jäin jumalanpalveluksen ajaksi mr Owen'in majaan ja palasin sitten leiriin. Illalla Dingaan toimeenpani kunniaksemme suuret sotakarkelot, joihin otti osaa kaksitoistatuhatta soturia.
Se oli ihmeellinen ja kunnioitusta herättävä näky, ja muistan jokaisella siihen osaaottavalla joukko-osastolla olleen useita harjoitettuja härkiä, jotka tekivät temppujaan heidän kanssaan, ilmeisesti annettujen komentosanojen mukaan. Me näimme Dingaanin sinä päivänä vain etäältä, ja tanssin päätyttyä palasimme leiriimme syömään raavaanlihaa, jota hän runsain määrin oli meille hankkinut.
Kolmantena päivänä, joka oli maanantai, 5 päivä helmikuuta, oli vielä enemmän tansseja ja valetaisteluita, — niin paljon enemmän, että aloimme väsyä tähän raakalaisnäytelmään. Myöhään illalla Dingaan kuitenkin lähetti hakemaan Retiefiä ja hänen miehiään luoksensa, sanoen haluavansa hänen kanssaan puhua sopimusasiasta. Me lähdimme; mutta vain kolmen tai neljän — niiden joukossa minä — sallittiin päästä Dingaanin puheille, muiden jäädessä jonkun matkan päähän, mistä he saattoivat nähdä meidät, mutta olivat kuulomatkan ulkopuolella.
Dingaan veti sitten esiin paperin, jonka kunnianarvoisa mr Owen oli kirjoittanut. Tämä asiakirja, jonka vieläkin luulen olevan tallessa, sillä se löydettiin myöhemmin, oli sepitetty viralliseen tai puoliviralliseen muotoon, ja alkoi niinkuin julkinen kuulutus.
Siinä luovutettiin "paikka, jota nimitetään Port Natal'iksi, ympärillä olevine seutuineen — Tugelasta Umzimvubu-jokeen lännessä ja merestä alkaen pohjoisessa — buureille heidän ikuiseksi omaisuudekseen". Kuninkaan pyynnöstä käänsin asiakirjan hänelle, koska mr Owen oli sen laatinut englanninkielellä, ja senjälkeen nuori Halstead käänsi sen myöskin, jota varten hänet kutsuttiin sisään, kun minä olin lopettanut.
Tämä tapahtui minun tulkintani tarkistamiseksi, ja se vaikutti kaikkiin buureihin hyvin edullisesti. Se osoitti heille, että kuningas halusi ymmärtää täydellisesti, mitä hänen oli allekirjoitettava; niin ei olisi tapahtunut, jos hän olisi ajatellut jotain kepposta tai päättänyt pettää heidät myöhemmin. Tästä hetkestä lähtien Retief ja hänen väkensä luopuivat epäilemästä Dingaanin hyvää tahtoa tässä asiassa ja yksinkertaisuudessaan laiminlöivät kaikki varovaisuustoimenpiteet petoksen varalta.
Kun kääntäminen oli päättynyt, kysyi Retief kuninkaalta, allekirjoittaisiko hän paperin heti paikalla. Tämä vastasi kieltävästi; hän allekirjoittaisi sen seuraavana aamuna, ennenkuin lähetystö palaisi Nataliin. Sitten Retief vuorostaan kysyi Dingaanilta, Thomas Halsteadin välityksellä, oliko perää siinä, mitä hän oli kuullut, että eräs Pereira niminen buuri, joka oleskeli hänen luonaan ja jonka zulut tunsivat nimellä Kaksinaama, oli jälleen kehoittanut surmaamaan minut, Allan Quatermain'in, jota he nimittivät Macumazahn'iksi. Dingaan nauroi ja vastasi:
"Niin, se on kylläkin totta, sillä hän vihaa tätä Macumazahn'ia. Mutta älköön pieni Yrjön Poika tunteko mitään pelkoa, sillä sydämeni on lempeä häntä kohtaan, ja vannon paholaisten pään kautta, ettei hänelle tapahdu mitään ikävyyksiä Zulumaassa. Onhan hän vieraani, eikö niin?"
Sitten hän jatkoi sanoen, että, jos päällikkö niin halusi, hän vangitsisi ja surmaisi Kaksinaaman, koska tämä oli uskaltanut pyytää minun henkeäni. Retief vastasi, että hän huolehtisi itse siitä asiasta. Kun Thomas Halstead oli vakuuttanut kuninkaan kertomuksen Pereiran menettelystä todeksi, nousi hän ylös ja sanoi hyvästi Dingaanille.