Tästä Herman Pereiran jutusta Retief puhui vähän, kun palasimme kylän ulkopuolella olevaan leiriimme, mutta sekin vähä, mitä hän puhui, osoitti hänen syvää suuttumustaan. Kun saavuimme leiriin, hän lähetti hakemaan Pereiraa ja Marais'ta sekä muutamia vanhempia buureja. Muistan viimeksimainittujen joukossa olleen Gerrit Bothma seniorin, Hendrik Labuschagne'in ja Matthys Pretorius seniorin, kaikki kunnioitettuja ja arvostelukykyisiä henkilöitä. Minut myöskin määrättiin olemaan läsnä. Kun Pereira saapui, syytti Retief häntä avoimesti minun murhaamiseni suunnittelemisesta ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli sanottavana. Tietysti hän vastasi jyrkästi kieltäen ja syytti minua siitä, että olin keksinyt jutun, koska olimme olleet vihamiehiä tytön tähden, jonka minä olin sittemmin nainut.
"No, mynheer Pereira", sanoi Retief, "kun Allan Quatermain nyt on voittanut tytön vaimokseen, tuntuisi siltä, että vihamielisyyden aihe hänen puoleltaan on poistunut, jotavastoin teidän on saattanut jäädä jälelle. Kuitenkaan ei minulla nyt ole aikaa tutkia tämäntapaisia seikkoja. Mutta huomautan teille, että myöhemmin, palattuamme Natal'iin, tulee pohdittavaksi, minne teidät vien mukanani, ja että siihen mennessä tullaan teitä ja teidän puuhianne pitämään silmällä. Huomautan myöskin ennakolta, että minulla on kaiken sanomani tueksi todistuksia. Olkaa nyt hyvä ja menkää, ja pysytelkää poissa minun näkyvistäni niin paljon kuin mahdollista, sillä minua ei miellytä mies, jota nämä kafferit nimittävät Kaksinaamaksi. Mitä teihin tulee, ystäväni Henri Marais, tekisitte hyvin, jos olisitte vähemmän läheisessä liitossa miehen kanssa, jonka nimi on niin synkän pilven peitossa, vaikka hän olisikin sisarenne poika, jota kaikki tietävät teidän sokeasti rakastavan."
Mikäli muistan, ei kumpikaan heistä vastannut tähän suoraan puheeseen. He yksinkertaisesti käänsivät selkänsä ja poistuivat. Mutta kun seuraavana aamuna, tuona kohtalokkaana helmikuun 6 päivänä, tapasin sattumalta päällikkö Retiefin hänen ratsastaessaan läpi leirin tekemässä matkavalmistuksia Nataliin lähtöä varten, hän pysäytti hevosensa ja sanoi:
"Allan, Hernan Pereira on mennyt ja Henri Marais hänen mukanaan, enkä omasta puolestani sitä sure, sillä epäilemättä me tapaamme toisemme jälleen tässä tai tulevassa maailmassa ja saamme selville koko totuuden. Kas tässä, lue tämä ja anna se minulle takaisin myöhemmin", ja hän viskasi minulle erään paperin ja ratsasti edelleen.
Avasin rypistyneen paperiarkin ja luin seuraavaa:
'Päällikkö Retiefille, siirtolaisbuurien käskynhaltijalle.
Mynheer Commandant.
En tahdo jäädä tänne, missä sellaisia likaisia syytöksiä syytävät päälleni mustat kafferit ja englantilainen, Allan Quatermain, joka kaikkien heimolaistensa tavoin on meidän buurien vihollinen ja joka — vaikka ette sitä tiedä — on petturi ja suunnittelee yhdessä zulujen kanssa suurta tuhoa teille. Sentähden jätän teidät, mutta olen valmis vastaamaan ajan tullen todellisen tuomioistuimen edessä kaikkiin syytöksiin. Enoni, Henri Marais, tulee kanssani, koska hän tuntee kunniataan myös loukatun. Sitäpaitsi hän on kuullut, että hänen tytärtänsä, Marie'ta, uhkaa vaara zulujen taholta, ja palaa suojelemaan häntä, koska hänen miehensä laiminlyö tehdä sen. Allan Quatermain, englantilainen, joka on Dingaanin ystävä, saattaa selittää, mitä tarkoitan, sillä hän tietää zulujen suunnitelmista enemmän kuin minä, kuten lopulta tulette havaitsemaan.'
Sitten seurasivat Hernan Pereiran ja Henri Marais'n nimikirjoitukset.
Pistin kirjeen taskuuni, ihmetellen, mikä sen tarkoitus oikeastaan oli, erittäinkin tuon järjettömän ja epämääräisen syytöksen minua vastaan petoksesta. Minusta näytti siltä, että Pereira oli jotakin peläten jättänyt meidät, — joko sitten peläten joutuvansa kuulusteltavaksi tai peläten jotain äärimmäistä katastroofia, joka veisi hänetkin pyörteisiinsä. Marais luultavasti oli mennyt hänen kanssaan samasta syystä, mistä raudan pala seuraa magneettia, koska hän ei koskaan voinut vastustaa tämän tunnottoman miehen, oman verisukulaisensa, vetovoimaa. Tai kenties hän oli tältä saanut kuulla tytärtään uhkaavasta vaarasta, jonka johdosta minä jo olin ryhtynyt toimiin, ja todellakin käynyt levottomaksi hänen turvallisuutensa puolesta. Sillä on aina muistettava, että Marais rakasti Marie'ta intohimoisesti, niin huonosti kuin tämän kertomuksen lukija saattaakin luulla hänen kohdelleen häntä. Hän oli isänsä lemmikki, silmäterä, ja hänen suurin syntinsä tämän silmissä oli se, että hän piti minusta enemmän kuin hänestä. Tämä on yksi syy, miksi Marais vihasi minua yhtä paljon kuin hän tytärtään rakasti.