Tuskin ennätettyäni lukea kirjeen läpi, saapui käsky, että meidän oli kaikkien lähdettävä sanomaan jäähyväiset Dingaanille, sitä ennen jätettyämme aseemme yhteen läjään maitopuiden alle kaupungin portin luona. Useimmat jälkiratsastajistamme komennettiin seuraamaan meitä, — luullakseni sentähden, että Retief tahtoi tehdä zuluihin niin suurenmoisen vaikutuksen kuin mahdollista. Muutamien näistä hottentoteista käskettiin kuitenkin jäädä paikalle kokoamaan ja satuloimaan hevoset, jotka jonkun matkan päähän oli sidottu liekaan laitumelle. Näiden joukossa oli Hans, sillä sattui niin, että nähdessäni hänet lähetin hänet muiden mukana, jotta saatoin olla varma siitä, että omat hevoseni löytyisivät ja olisivat valmiina matkaa varten.
Juuri ollessamme lähdössä tapasin nuoren William Wood'in, joka oli tullut Lähetysmajasta, missä hän asui mr. Owen'in luona, ja käveli edestakaisin levottoman näköisenä.
"Kuinka voit, William?" kysyin.
"En varsin hyvin, mr Quatermain", hän vastasi. "Asia on niin", lisäsi hän luottamuksellisesti, "että tunnen huolestumista teidän kaikkien puolesta. Kafferit ovat minulle kertoneet, että jotain tulisi teille tapahtumaan, ja minä luulen, että teidän pitäisi siitä tietää. En uskalla sanoa enempää", ja hän hävisi väkijoukkoon.
Samassa hetkessä näin Retief'in ratsastavan edestakaisin jaellen käskyjä. Saavuttuani hänen luokseen tartuin häntä hihasta ja sanoin:
"Päällikkö, kuunnelkaa minua."
"No, mitä nyt, poikaseni?" hän kysyi hajamielisesti.
Kerroin hänelle, mitä Wood oli sanonut, lisäten, että itsekin olin levoton; en tiennyt miksi.
"Oh!" hän vastasi kärsimättömästi, "tämä on kaikki vain rakeita ja kuloa. Miksi sinä, Allan, aina koetat peloittaa minua kuvitteluillasi? Dingaan on ystävämme eikä vihollisemme. Ottakaamme siis onnen antimet ja olkaamme kiitollisia. Lähtekäämme."
Tämän hän sanoi noin kello kahdeksan tienoissa aamulla.