"Olen iloinen, että pieni Yrjön Poika on pelastunut", sanoi kaikuva ääni, jota en tuntenut, "sillä hänellä on suuri kutsumus ja hänestä on tulevina aikoina oleva hyötyä mustalle rodulle." Sitten ääni jatkoi:
"Oi Senzangacona'n huone! Nyt olet maitoosi sekoittanut verta, valkoisten verta. Tämä malja sinun on tyhjennettävä pohjasakkaa myöten, ja myöhemmin maljan täytyy särkyä"; ja puhuja nauroi pitkää, kaameata naurua, jota en useampaan vuoteen uudelleen kuullut.
Kuulin hänen poistuvan laahustavin askelin kuin suuri matelija, ja senjälkeen suurella ponnistuksella sain silmäni auki. Olin isossa majassa, jonka ainoana valaistuksena oli keskellä olevasta tulennoksesta leviävä loimu; oli näet yöaika. Nuori ja kaunis zulunainen oli lähellä tulta kumartuneena kurpitsapullon yli, jota hän täytti jollakin. Puhuttelin häntä hämilläni.
"Oi vaimo", sanoin, "oliko tässä joku mies, joka ylitseni kumartuneena nauroi?"
"Ei aivan, Macumazahn", hän vastasi miellyttävällä äänellä. "Se oli Zikali, suuri taikuri, kuninkaiden neuvosmies, Tienraivaaja, — hän, jonka syntymää isoisämme eivät muista, hän, jonka sanan voimasta puut nousevat juurineen maasta, hän, jota Dingaan pelkää ja tottelee."
"Kehoittiko hän surmaamaan buurit?" kysyin.
"Kenties", hän vastasi. "Kuinka minä sellaisia asioita tietäisin?"
"Oletko se nainen, joka oli sairaana ja jota minun piti tulla katsomaan?" kysyin jälleen.
"Kyllä, Macumazahn, olin sairas, mutta nyt olen terve ja sinä olet sairas, sillä sellaista on maailman meno. Juo tätä", ja hän ojensi minulle kurpitsapullossa maitoa.
"Mikä on nimesi?" kysyin ottaessani sen vastaan.