"Naya nimeni on", hän vastasi, "ja minä olen sinun vanginvartijasi. Älä luule, että voit paeta käsistäni, Macumazahn, sillä ulkopuolella on toisia vartijoita, joilla on keihäät kädessä. Juo!"
Join ja tulin samalla ajatelleeksi, että juoma saattoi olla myrkytettyä. Olin kuitenkin niin janoinen, että tyhjensin sen viimeistä tippaa myöten.
"Nyt olen kai kuollut mies?" kysyin, laskiessani kädestäni pullon.
"Ei, ei, Macumazahn", vastasi lempeällä äänellä nainen, joka nimitti itseään Nayaksi; "et ole kuollut mies, vaan mies, joka nukkuu ja unohtaa."
Sitten menetin tajuntani ja nukuin — kuinka kauan, sitä en tiedä.
Kun heräsin, oli kirkas päivän valo; aurinko heloitti korkealta taivaalta. Kenties oli Naya sekoittanut jotain lääkettä maitooni tai kenties yksinkertaisesti olin nukkunut. En tiedä. Joka tapauksessa olin kiitollinen tästä nukkumisesta, sillä ilman sitä olisin varmaankin tullut hulluksi.
Muistan, kuinka siellä majassa levätessäni ihmettelin, mitenkä Kaikkivaltias oli voinut sallia sellaisen teon tapahtua, jonka olin nähnyt. Kuinka oppi rakastavasta ja laupiaasta Isästä saattoi soveltua sellaisen kanssa yhteen? Nuo buuriraukat — mitä vikoja heillä lieneekin ollut, ja heillä oli useita kuten meillä muillakin — olivat yleensä hyviä ja kunnollisia miehiä omalta kannaltaan katsoen. Kuitenkin heidät oli tuomittu joutumaan niin raa'alla tavalla teurastettaviksi erään raakalaisdespootin viittauksesta; heidän vaimonsa joutuivat leskiksi, heidän lapsensa jäivät isättömiksi tai — kuten myöhemmin saatettiin todeta — useimmissa tapauksissa murhattiin tai tehtiin orvoiksi.
Salaperäisyys oli liian suuri, — niin suuri, että se saattoi pois tasapainostaan nuoren miehen mielen, joka oli ollut sellaisen kauhean näytelmän todistajana kuin olen kuvaillut.
Muutamien päivien aikana todellakin luulen järkeni olleen aivan tuhoutumisen partaalla. Lopuksi kuitenkin harkinta ja kasvatus, josta minun on kiittäminen isääni, tulivat avukseni. Muistin, että sellaisia joukkomurhia oli, usein paljon suuremmassakin mittakaavassa, tapahtunut tuhansia kertoja historiassa, ja kuitenkin niiden kautta, vieläpä usein niiden avullakin, sivistys oli kulkenut eteenpäin, ja anteeksianto ja rauha olivat suudelleet toisiaan uhrien verisillä haudoilla.
Sentähden nuoruudestani ja kokemattomuudestanikin huolimatta päättelin, että joku käsittämätön tarkoitus oli tuon kauheuden päämääränä ja että niiden onnettomien miesten henget, jotka siten oli uhrattu, olivat olleet välttämättömiä tälle tarkoitusperälle. Tämä saattaa tuntua peloittavan fatalistiselta opilta, mutta sille antaa luonto joka päivä vahvistusta, ja epäilemättä kärsimään joutuneet saavat korvauksensa jossain toisessa valtakunnassa. Jos niin ei ole, ovat usko ja uskonnot arvottomia.