Voi tietysti myöskin olla mahdollista, että sellaisia kauheita onnettomuuksia tapahtuu — ei laupiaan Kaikkivaltiaan tahdosta, vaan sitä uhmaillen. Kenties raamatun paholainen, jolle me olemme taipuvaisia hymyilemään, on vieläkin todellisena ja toimivana tässä meidän maailmassamme. Kenties ajasta aikaan joku paha alkuvoima puhkeaa esiin kuin tulivuoren kahlehditut voimat, tuoden kuolemaa ja kurjuutta siivillään, kunnes sen lopuksi täytyy poistua voimattomana ja voitettuna. Ken tietää?
Kysymys sietäisi esittää Canterbury'n arkkipiispalle ja Rooman paaville konklaavissa, jolloin riidanratkaisijana esiintyisi Tibetin Dalai Lama, ellei yksimielisyyttä syntyisi. Minä vain koetan merkitä muistiin ajatuksia, jotka niin kauan sitten liikkuivat mielessäni, sellaisina kuin ne nykyään ovat muistissani. Hyvin todennäköisesti ne eivät ole aivan samoja ajatuksia, sillä kokonainen ihmisikä on senjälkeen kulunut, ja siinä ajassa äly kypsyy kuin viini pullossa.
Paitsi näitä yleisiä asioita oli minulla omiakin kysymyksiä pohdittavana näinä vankeuspäivinäni, — esimerkiksi kysymys omasta turvallisuudestani, vaikka ollakseni rehellinen täytyy sanoa, että ajattelin sitä vähän. Jos joutuisin surmattavaksi, niin joutuisin, ja sillä loppu. Dingaanin tuntemukseni sanoi minulle, ettei hän ollut turhaan surmannut Retiefiä kumppaneineen. Tämä olisi vain alkua suurempaan teurastukseen, sillä en ollut unohtanut, mitä hän sanoi Marien säästämisestä ja mitä muita viittauksia hän minulle antoi.
Kaikesta tästä päättelin — aivan oikein, kuten myöhemmin ilmeni —, että jonkinlainen yleinen hyökkäys tehtäisiin buurien kimppuun, jotka luultavasti hävitettäisiin viimeiseen mieheen asti. Ajatella, että olin täällä vankina kafferien kraalissa, vartijanani vain nuori nainen, mutta kuitenkin kykenemättömänä pakenemaan varoittaakseni heitä! Majani ympärillä oli piha, jonka ympäri kulki noin viisi jalkaa ja kuusi tuumaa korkea aita. Milloin tahansa, yöllä tai päivällä, silmäilin tämän aitauksen yli, näin sotamiehiä joka viidentoista yardin päässä. Siellä ne seisoivat kuin kuvapatsaat, leveät keihäät kädessään, kaikki katsellen aitausta kohti. Siinä ne seisoivat; — öisin niiden luku oli kaksinkertainen. Ilmeisesti ei ollut aikomus päästää minua pakenemaan.
Kului siten viikko, — kauhea viikko, sen saatte uskoa. Koko sinä aikana oli ainoana kumppaninani mainitsemani sorea nuori nainen, Naya. Meistä tuli tavallaan ystäviä, ja me juttelimme mitä erilaisimmista asioista. Keskustelumme lopussa minä kuitenkin aina havaitsin, etten ollut saanut vähintäkään tietoa mistään asiasta, jolla olisi ollut välitöntä mielenkiintoa. Sellaisista seikoista kuin zulujen ja naapuriheimojen historiasta tai suuren kuninkaan Chakan luonteesta tai muista merkityksettömistä asioista hän saattoi jutella tuntikaudet. Mutta kun jouduimme päivän tapauksiin, kuivui hän kuin vesi tulikuumalla arinalla. Kuitenkin Naya kovin kiintyi tai oli kiintyvinään minuun. Hän kuvitteli yksinkertaisuudessaan, että minä saattaisin tehdä sen hullutuksen, että naisin hänet, mihin hän sanoi Dingaanin olevan sangen suostuvaisen, koska hän piti minusta ja arveli minusta olevan maassaan hyötyä. Kun mainitsin hänelle, että jo olin naimisissa, kohautti hän kiiltäviä olkapäitään ja kysyi nauraen, niin että hänen kauniit hampaansa paljastuivat:
"Mitä se tekee? Eikö miehellä voi olla useampia kuin yksi vaimo? Ja kuinka sinä, Macumazahn", hän jatkoi, nojaten eteenpäin ja katsellen minua, "tiedät, että sinulla on edes yksi? Sinä saatat joutua hänestä eroon tai leskeksi millä hetkellä tahansa."
"Mitä tarkoitat?" kysyin.
"Minäkö? En tarkoita mitään. Älä katsele minua niin kiivaasti,
Macumazahn. Varmasti sellaista tapahtuu maailmassa, eikö niin?"
"Naya", sanoin, "sinä olet kahtena pahana — syöttinä ja vakoojana — ja sinä tiedät sen."
"Kenties olen, Macumazahn", hän vastasi. "Voiko minua siitä moittia, jos henkeni siitä riippuu, erittäinkin, kun todella pidän sinusta sinun itsesi tähden?"