Aamu tuli vihdoinkin, ja sinä päivänä puolenpäivän tienoissa me saavuimme eräälle Tugela-joen kahlauspaikalle, josta onneksi oli aivan helppo kulkea yli. Tässä Kambula lausui hyvästi, ilmoittaen tehtävänsä päättyneen. Samalla hän antoi toimekseni viedä Dingaanilta Natalissa asuville englantilaisille seuraavan tiedon: Dingaan oli surmannut buurit, jotka olivat tulleet hänen luokseen, koska hän huomasi heidän pettäneen päämiehensä ja senvuoksi olevan arvottomia elämään. Sitävastoin hän rakasti Yrjön Poikia, jotka olivat uskollista kansaa ja joiden sentähden ei tarvinnut pelätä mitään hänen taholtaan. Vieläpä hän pyysi heitä käymään katsomassa häntä hänen Suuressa Kartanossaan, missä hän olisi valmis keskustelemaan heidän kanssaan.
Sanoin vieväni tämän sanoman perille, jos tapaisin englantilaisia, mutta tietysti en voinut sanoa, hyväksyisivätkö he Dingaanin kutsun Umgungundhlovu'un. Päinvastoin pelkäsin, että mainittu kaupunki oli joutunut niin huonoon maineeseen, että he kernaasti eivät tulisi sinne ilman sotajoukkoa.
Sitten, ennenkuin Kambula ennätti ryhtyä vastahyökkäykseen, puristin hänen ojennettua kättään ja kannustin hevostani jokeen. En koskaan uudelleen tavannut Kambulaa elävänä; Hurmevirran taistelun jälkeen näin hänet kuolleena.
Kerran päästyäni Tugelan toiselle puolelle ratsastin noin puolen mailia pysähtymättä, kunnes olin selviytynyt pensaista ja ruokokasveista, joita kasvoi veden rajaan asti, peläten, että zulut seuraisivat ja veisivät minut takaisin Dingaanin luo selittämään hieman ajattelematonta lausuntoani. Kun en nähnyt merkkiäkään heistä, pysähdyin, — yksinäinen ihminen yksinäisessä seudussa, jota en tuntenut — ihmetellen, mitä tekisin ja mihin suuntaan ratsastaisin. Sitten tapahtui kummallisin koko seikkailurikkaan elämäni kokemuksista.
Istuessani alakuloisena hevoseni selässä, joka myöskin oli alakuloinen, keskellä muutamia kivilohkareita, jotka joskus maailmanhistorian kaukaisina aikoina olivat muodostaneet suuren joen rantapenkereen, kuulin äänen, joka tuttavallisesti sanoi minulle:
"Baas, tekö se olette, baas?"
Katselin ympärilleni enkä voinut ketään nähdä, joten luulin, että mielikuvitukseni oli minut johtanut harhaan, enkä antanut sen rauhaani häiritä.
"Baas", sanoi ääni jälleen, "oletteko kuollut vai elättekö vielä? Sillä, jos olette kuollut, en halua olla missään tekemisissä aaveitten kanssa muuten kuin pakosta."
"Kuka puhuu, ja mistä?" vastasin nyt, vaikka todellisuudessa luulin pettyneeni, koska en ketään voinut nähdä.
Seuraavassa hetkessä hevoseni hirnui ja hypähti ankarasti, eikä ihmekään, sillä vajaan viiden askeleen päässä olevasta muurahaiskarhun loukosta ilmestyi näkyviin keltainen naama; päätä koristi musta villa, johon oli pistetty taittunut sulka. Tuijotin naamaan ja naama tuijotti minuun.