"No, istuin siellä pesässä koko päivän, vaikka aurinko paahtoi minua kuin paistia tikun nenässä. Yön tultua hyppäsin alas ja juoksin, sillä tiesin, ettei ollut hyvä jäädä etsimään teitä, ja 'joka mies omasta puolestaan, kun musta paholainen ahdistaa', kuten kunnianarvoisa isänne sanoo. Koko yön juoksin ja aamulla kätkeydyin erääseen koloon. Yön saavuttua jatkoin taasen juoksuani. He olivat pari kolme kertaa melkein saamaisillaan minut kiinni, mutta eivät onnistuneet, sillä minä tunnen kätkeytymisen taidon ja minä pysyttelin paikoissa, missä miehet eivät käy. Mutta nälkäinen minä olin, hyvin nälkäinen. Elätin itseäni etanoilla, madoilla ja ruoholla kuin härkä, kunnes keskiruumiini tuli kipeäksi. Kuitenkin pääsin vihdoin joen yli ja lähelle leiriä.
"Silloin, juuri vähää ennen päivänkoittoa, sanoin itselleni: 'No, Hans, vaikka sydämesi on murheellinen, saa vatsasi iloita ja laulaa', ja mitä näinkään muita kuin noita zulupaholaisia; tuhansittain ne ryntäsivät leiriin ja tappoivat kaikki buuriraukat. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia he surmasivat sadoittain, kunnes vihdoin tuli muita buureja, jotka ajoivat heidät pakosalle, vaikkakin he veivät mukanaan kaiken karjan. No, kun olin varma, että he tulisivat takaisin, en pysähtynyt siihen. Juoksin alas joen rantaan ja olen maleksinut päiväkaudet ruovostossa, elättäen itseäni vesilintujen munilla ja muutamilla pienillä kaloilla, joita vangitsin puroista, kunnes tänä aamuna jälleen kuullessani zulujen puhetta matelin tänne loukkoon. Sitten te tulitte, ja pitkän aikaa luulin teitä aaveeksi.
"Mutta nyt me kerran vielä olemme yhdessä ja kaikki on hyvin, aivan niinkuin kunnianarvoisa isänne sanoi niille käyvän, jotka sunnuntaisin menevät kirkkoon kuten minä, kun minulla ei ollut muuta tekemistä." Ja uudelleen hän alkoi suudella jalkaani.
"Hans", sanoin, "sinä näit leirin. Oliko missie Marie siellä?"
"Baas, kuinka minä sen tiedän, kun en ollenkaan sinne päässyt? Ainakaan vaunuja, joissa hän nukkui, ei ollut siellä; ei myöskään rouva Prinsloon eikä mynheer Meyer'in vaunuja."
"Jumalan kiitos!" huoahdin ja jatkoin: "Minne sinä yritit päästä,
Hans, kun juoksit pois leiriltä?"
"Baas, ajattelin, että mahdollisesti missie ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet olivat menneet sille kauniille farmille, jonka te valikoitte, ja päätin mennä katsomaan, olivatko he siellä. Olin nimittäin varma, että, jos he olisivat siellä, he ilostuisivat saadessaan tietää teidän todellakin kuolleen ja palkkioksi uutisistani antaisivat minulle jotain syötävää. Mutta pelkään kulkea avoimen lakeuden poikki, peläten zulujen näkevän ja surmaavan minut. Sentähden kiersin joen rannalla kasvavan tiheän pensaikon läpi, missä voi vain hitaasti kulkea, erittäinkin onttona", ja niin sanoessaan hän taputti tyhjää vatsaansa.
"Mutta, Hans", kysyin, "olemmeko sitten lähellä farmiani, minne asetin miehiä rakentamaan asuntoja joen yläpuolella olevalle kukkulalle?"
"Tietenkin, baas. Ovatko aivonne pehminneet, kun ette löydä tietä aavikon poikki? Neljän, korkeintaan viiden tunnin matka hevosen selässä, hiljaa ratsastaen, niin olette perillä."
"Tule, Hans", sanoin, "ja joudu, sillä luulen, etteivät zulut ole kovin kaukana jälessämme."