Sitten me lähdimme, Hans pidellen kiinni jalustimestani ja opastaen minua, sillä tiesin aivan hyvin, että, vaikka hän ei koskaan ollut kulkenut tätä tietä, ei värilliselle miehelle ominainen paikallisuusvaisto häntä pettäisi, hän kun voi löytää tiensä poluttoman aavikon läpi yhtä varmasti kuin pukki tai ilman lintu.
Niin jatkui matkamme yli tasangon, ja matkan varrella minä aivan lyhykäisesti kerroin hänelle tarinani, sillä mieleni oli siksi kauhujen runtelema, etten voinut puhua paljoa. Hän myöskin puolestaan kertoi lisää paostaan ja seikkailuistaan. Nyt ymmärsin, mitä ne uutiset olivat, jotka olivat järkyttäneet Kambulaa ja hänen sotureitaan. Oli ilmeistä, että zulujen armeijat olivat tuhonneet suuren joukon buureja, jotka eivät olleet varustautuneet hyökkäyksen varalta, mutta sen jälkeen muista leireistä saapuneet apujoukot olivat ajaneet heidät pakosalle.
Siinä oli syy, miksi minua koko sen ajan oli pidetty vankina. Dingaan pelkäsi, että minä ennättäisin ajoissa Nataliin varoittamaan hänen uhrejaan.
XX Luku.
SOTAOIKEUS.
Tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia, ja sitten äkkiä näkyi erään kukkulan huipulta kaunis Mooi River, joka mutkitteli tasangon poikki kuin suuri hopeakäärme; eräässä sen mutkassa näin tasahuippuisen mäennyppylän, johon olin toivonut saavani itselleni kodin. Olin toivonut! Miksi en vieläkin toivoisi? Mikäli tiesin, saattoi kaikki olla vielä hyvin. Marie oli saattanut päästä teurastusta pakoon, kuten minäkin, ja siinä tapauksessa kenties meitä kaikkien vastuksien jälkeen odotti monien vuosien onnellinen elämä. Se vain tuntui liian hyvältä ollakseen totta.
Hoputin hevostani, mutta eläinraukka oli perinpohjin väsynyt ja saattoi vain ponnistautua lyhyeen hölkötykseen, mikä pian hiljeni jälleen kävelyksi. Mutta sekä sen juosta hölköttäessä että kävellessä tuntuivat sen kavioista kajahtelevan sanat: "liian hyvä ollakseen totta!" Toisinaan ne kaikuivat nopeasti, toisinaan hitaasti, mutta aina tuntui niiden sanoma samalta.
Hans oli myöskin uupunut ja nälän heikontama. Sitäpaitsi hänellä oli jalassa haava, joka haittasi häntä niin paljon, että hän vihdoin sanoi, että minun oli parasta jatkaa yksin; hän seuraisi jälessä hitaammin. Minä astuin silloin alas hevosen selästä ja nostin hänet sijalleni, kävellen itse sen sivulla.
Sattui niin, että säteilevä auringonpaiste oli päättynyt ja taivas käynyt harmaaksi, ennenkuin illan suussa saavuimme kukkulan juurelle. Vaipuvan auringon viimeiset säteet olivat ennen riutumistaan kuitenkin näyttäneet minulle jotain. Kukkulan rinteellä kohosi muutamia savi- ja risumajoja, jollaisia olin käskenyt rakentaa, ja niiden läheisyydessä oli muutamia valkotelttaisia vaunuja. En vain nähnyt minkäänlaisen savun kohoavan noista rakennuksista, kuten olisi pitänyt tähän aikaan päivästä, jolloin keitettiin iltaruokaa. Tiesin kuun aivan heti tulevan näkyviin, mutta hetkisen oli pimeätä, ja väsynyt hevonen kompasteli kiviin, joita oli kukkulan juurella.
En voinut kauemmin malttaa.