"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin, kun olin kertonut seikkailuni, tai osan siitä.
"Ei mitään, Allan", hän vastasi. "Sain kirjeesi leiriin, ja me lähdimme pois sieltä, kuten pyysit, sanomatta toisille syytä lähtöömme, koska Retief kirjeessään — kuten muistat — kehoitti meitä niin menettelemään. Niin pelastuimme siitä suuresta teurastuksesta, sillä zulut eivät tienneet, minne me olimme menneet, eivätkä koskaan seuranneet meitä tänne, vaikka olen kuullut heidän etsineen minua. Isäni ja serkkuni Hernan saapuivat leirille vasta kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen ja, saatuaan tietää tai arvattuaan kätköpaikkamme, jatkoivat matkaansa tänne. He sanoivat tulleensa kehoittamaan buureja olemaan varuillaan, sillä he eivät luottaneet Dingaaniin, mutta he tulivat liian myöhään. Siten hekin pelastuivat teurastuksesta, sillä hyvin, hyvin moni, Allan, sai surmansa, — puheitten mukaan viisi- tai kuusisataa, joista suurin osa naisia ja lapsia. Mutta — Jumalan kiitos! — monet myöskin pelastuivat, sillä miehiä tuli toisista leireistä etäämpää sekä ampumaretkiltä, ja nämä ajoivat zulut pakoon, surmaten heitä joukottain."
"Ovatko isäsi ja Pereira nyt täällä?" kysyin.
"Eivät ole, Allan. He saivat kuulla mainitusta joukkomurhasta sekä, että zulut olivat kaikki lähteneet eilen aamulla. Myöskin he kuulivat sen huonon uutisen, että Retief kaikkine seuralaisineen oli surmattu Dingaanin pääkaupungissa, — erään englantilaisen kavaltamina, kuten sanottiin, joka neuvoi Dingaania tappamaan heidät."
"Se on vale", sanoin, "mutta jatka."
"Sitten, Allan, he tulivat ja sanoivat minun olevan lesken kuten monen muun vaimon, — minun, joka en koskaan ole ollut vaimo. Heraan sanoi, ettei minun kannattaisi sinua surra, sillä sinä olit kohtalosi ansainnut joutuessasi omaan ansaasi petettyäsi buureja. Rouva Prinsloo vastasi hänelle vasten kasvoja, että hän valehteli, ja minä sanoin, Allan, etten puhuisi hänen kanssaan, ennenkuin Jumalan tuomioistuimen edessä, enkä myöskään aio sitä tehdä."
"Mutta minä aion puhua hänelle", mutisin. "No, missä he nyt ovat?"
"Tänä aamuna he ratsastivat takaisin muiden buurien luo. Luulen, että he haluavat tuoda osan heistä tänne asumaan, jos paikka heitä miellyttää, sillä tätä on niin helppo puolustaa. He sanoivat palaavansa huomenna. Sillävälin me voisimme olla rauhallisia, sillä heillä oli varmat tiedot siitä, että kaikki zulut olivat Tugela-joen toisella puolella, jonne he olivat vieneet mukanaan muutamia haavoittuneitaan ja myöskin buurien karjaa lahjaksi Dingaanille. Mutta tule huoneeseen, Allan, — kotiimme, jonka sinua varten olen laittanut kuntoon niin hyvin kuin olen osannut, kotiimme, jonka kynnykselle en luullut sinun koskaan asettavan jalkaasi. Kun kuu kohosi tuon pilven alta, uskoin niin, ja katso, ne ovat vieläkin aivan lähellä toisiaan. Mutta kuulehan, mitä tuo on?"
Kuuntelin ja eroitin hevosen kavioiden kapseen kivikossa.
"Älä säikähdä", vastasin. "Sieltä tulee vain Hans hevoseni kanssa. Hän pelastui myöskin. Millä tavoin hän pelastui, sen kerron myöhemmin sinulle." Minun vielä puhuessani hän tuli näkyviin surullisen ja nääntyneen näköisenä.