"Hyvää päivää, missie". hän sanoi, koettaen näyttää iloiselta. "Nyt teidän pitäisi antaa minulle kelpo ateria, sillä katsokaahan, minä olen tuonut baasin terveenä takaisin. Enkö sanonut teille, baas, että kaikki kävisi hyvin?"
Sitten hän vaikeni uupumuksesta. Eikä se meitä surettanutkaan, sillä me emme sillä hetkellä halunneet kuunnella tuon miesparan puhetta. — — —
Hiukan yli kaksi tuntia oli kulunut sen jälkeen, kun kuu pujahti esiin pilvistä. Olin käynyt tervehtimässä rouva Prinsloo'ta ja kaikkia muita ystäviäni, jotka ottivat minut ihastuksella vastaan ikäänkuin kuolleista nousseen. Jos he jo ennenkin olivat minua rakastaneet, niin nyt liittyi heidän rakkauteensa uusi kiitollisuus, sillä ilman minun varoitustani hekin olisivat saaneet tehdä tuttavuutta zulujen keihäiden kanssa ja tuhoutuneet. Juuri siihen osaan leiriä, jossa he olivat olleet, oli hyökkäys ankarimpana kohdistunut. Siellä olleista vaunuista tuskin ainoakaan pääsi pakoon.
Olin kertonut heille kaikki seikkailuni ja he olivat kuolon hiljaisuuden vallitessa kuunnelleet. Lopetettuani kertomukseni mynheer Meyer, jonka luontainen raskasmielisyys oli lisääntynyt kaikkien näiden tapausten kuulemisesta, sanoi:
"Allemachte! Sinulla oli onnea, Allan, kun yksinäsi kaikista muista jäit jälelle. Jos en tuntisi sinua niin hyvin, niin totisesti luulisin Hernan Pereiran tavoin, että sinä ja tuo Dingaan paholainen olitte liittoutuneet keskenänne."
Rouva Prinsloo kääntyi raivostuneena häneen päin.
"Kuinka uskallattekaan lausua sellaisia sanoja, Carl Meyer?" hän huudahti. "Pitääkö Allania aina solvata vain sentähden, että hän on englantilainen, mitä hän ei voi auttaa? Minä puolestani olen sitä mieltä, että jos joku on liittoutunut Dingaanin kanssa, on se ollut hätähousu Pereira. Kuinka hän muuten olisi osannut poistua ennen murhaamisen alkamista ja tuoda mukanaan hullun Henri Marais'n?"
"En todellakaan tiedä", sanoi Meyer säveästi, sillä, kuten kaikki muutkin, hän pelkäsi rouva Prinsloota.
"Miksi ette sitten voi hillitä kieltänne puhumasta tyhmyyksiä, jotka tuottavat tuskaa?" kysyi rouva. "Ei, älkää vastatko, sillä, sillä se vain pahentaa asioita. Viekää loput tästä lihasta hotttentotti paralle, Hansille", — minun on selitettävä, että olimme juuri aterioineet — "joka varmasti voi ajaa sisäänsä naulan tai parin verran, vaikka hän onkin syönyt niin paljon, että kenen tahansa valkoisen miehen vatsa halkeaisi."
Meyer totteli nurisematta, ja toiset haihtuivat myöskin pois, kuten heidän oli tapana rouvan näyttäessä sotaisia merkkejä, joten me jäimme kahdenkesken.