"No", sanoi rouva, "jokainen on väsynyt, ja nyt on mielestäni aika mennä levolle. Hyvää yötä, Allan poikaseni ja Marie lapsukaiseni!" Senjälkeen hän tallusteli pois, jättäen meidät kahdenkesken.
"Mieheni", sanoi samassa Marie, "etkö tule katsomaan kotia, jonka laitoin sinua varten kuntoon, ennenkuin luulin sinun olevan kuollut? Se on vähäpätöinen paikka, mutta rukoilen Jumalaa, että tulisimme siellä onnellisiksi." Hän tarttui käteeni ja suuteli minua kerran, toisen ja kolmannenkin. — — —
Puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä minä ja vaimoni nauroimme ja pohdimme eräitä pikku seikkoja, jotka koskivat köyhän asuntomme järjestelyä — niin pian saa ylitulvehtiva ilo unohtamaan suuret surut —; äkkiä näin hänen kasvojensa muuttuvan ja kysyin syytä siihen.
"Hiljaa!" hän sanoi. "Kuulen hevosten ääntä", ja hän osoitti erääseen suuntaan.
Katsahdin ja näin kukkulan takaa ilmestyvän joukon buureja jälkiratsastajineen, — kolmekymmentäkaksi tai -kolme kaikkiaan, niistä kaksikymmentä valkoihoista.
"Katso", sanoi Marie, "isäni on heidän joukossaan, ja serkkuni Hernan ratsastaa hänen rinnallaan."
Se oli totta. Siellä oli Henri Marais, ja aivan hänen takanaan, hänen korvaansa supatellen, ratsasti Hernan Pereira. Muistan, kuinka näiden kahden näkeminen johti mieleeni lukemani tarinan miehestä, jonka paha henki oli riivannut, vetäen häntä jotain kauheata tuomiotaan kohti hänen paremman luontonsa kuiskauksista huolimatta. Laiha, kuihtunut ja hurjakatseinen Marais sekä lihavanaamainen ja aistillinen Pereira, kuiskien viekkaasti hänen korvaansa: he vastasivat aivan täydellisesti noita tyyppejä sadun miehestä ja hänen pahasta hengestään, joka veti häntä alas helvettiin. Jonkin mielijohteen vaikutuksesta kiedoin käsivarteni Marien ympäri syleillen häntä, ja sanoin:
"Olemmehan ainakin hetkisen olleet hyvin onnellisia."
"Mitä tarkoitat, Allan?" hän kysyi epäröivästi.
"Sitä vain, että onnen hetkemme ovat tällä kertaa päättyneet."