Rouva Prinsloo vastasi, että hän oli keksinyt paremman suunnitelman. Hän järjestäisi miehensä, poikansa ja Meyer'ien kanssa, jotka kaikki rakastivat minua, asian siten, että nämä pelastaisivat minut tai tarpeen vaatiessa surmaisivat tai tekisivät vaarattomaksi Pereiran, ennenkuin hän ennättäisi ampua minut.
Marien mielestä suunnitelma oli hyvä, jos se vain oli toteutettavissa, ja rouva meni noutamaan aviomiestään ja muita miehiä. Pian hän kuitenkin palasi naama pitkänä, sanoen päällikön asettaneen heidät kaikki silmälläpidon alaisiksi. Hänen mieleensä näytti juolahtaneen, tai pikemminkin Pereiran mieleen, että Prinsloo't ja Meyer'it, jotka pitivät minua veljenään, yrittäisivät jotain pelastusta tai antaisivat muulla tavoin aihetta pelkoon. Sentähden heidät varovaisuuden vuoksi oli pistetty arestiin ja otettu heiltä aseet kuten minultakin. Päällikkö puolestaan vakuutti ryhtyneensä näihin jonkunverran omavaltaisiin toimenpiteisiin voidakseen olla varma siitä, että Prinsloo't ja Meyer'it olisivat seuraavana aamuna valmiit ratsastamaan hänen ja vangin mukana pääleiriin, missä suuri neuvosto kenties halusi kuulustella heitä.
Yhden myönnytyksen rouva kuitenkin oli saanut päälliköltä, jolla, tietäessään, miten minun kävisi, ei ollut luullakseni sydäntä siitä kieltäytyä. Se oli, että vaimoni ja hän saisivat käydä luonani tuomassa ruokaa sillä ehdolla, että molemmat jättäisivät talon, johon minut oli teljetty, kello kymmenen aikaan illalla.
Asia oli siis sillä kannalla, että, jos jotain oli tehtävä, oli se näiden kahden naisen tehtävä, sillä he eivät saattaneet toivoa minkäänlaista apua suunnitelmissaan. Tässä lisättäköön, että rouva kertoi Marielle Hansin läsnäollessa ajatelleensa hyökkäystä päällikön kimppuun. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin luopui siitä kahdestakin syystä, ensiksi, koska hän pelkäsi vain pahentavansa asioita ja riistävänsä minulta ainoat auttajat, ja toiseksi, koska hän pelkäsi hankkivansa Hansille kuoleman, sillä jutun jäljet varmasti johtaisivat häneen.
Koska hän oli salahankkeen ainoa todistaja, oli ilmeistä, että hänen tuskin sallittaisiin päästä pakoon levittämään tietojaan. Näin erittäinkin siitä syystä, että hottentotin, jota epäiltiin petoksesta kuten isäntäänsä, selittämätön kuolema ei ollut sen arvoinen asia, että se olisi ansainnut huomiota noina raakoina ja verisinä aikoina. Hän olkoon ollut oikeassa tai väärässä, mutta punnitessa hänen ratkaisuaan on aina muistettava, että hän oli ja loppuun asti pysyi täysin tietämättömänä Marien sankarillisesta aikeesta mennä kuolemaan minun sijastani.
Molemmat naiset ja hottentotti ryhtyivät siis toteuttamaan suunnitelmia, jotka pääpiirteissään olen esittänyt. Hans ehdotti kuitenkin toista vaihtoehtoa. Sen mukaan heidän oli yritettävä juottaa vartiostolle jonkunverran siitä yrttijuomasta, joka oli tarkoitettu minulle, ja senjälkeen Marie, minä ja hän hiipisimme alas joelle ja kätkeytyisimme ruovostoon. Sieltä me kenties pääsisimme Port Nataliin, missä asui englantilaisia, jotka suojelisivat meitä.
Tietysti tämä ajatus oli toivoton alusta alkaen. Kuunvalo oli melkein yhtä kirkas kuin päivällä ja tienoo laajalti yltympäri avoin, joten meidät varmasti olisi nähty ja otettu uudelleen kiinni, mikä tietysti olisi merkinnyt kuolemaa heti paikalla. Edelleen sattui niin, että vartiostoa oli varoitettu koskemasta minkäänlaisiin väkijuomiin, koska pidettiin luultavana, että heidät yritettäisiin huumata. Naiset kuitenkin päättivät koettaa tätä menetelmää, jos vain saisivat tilaisuuden. Ainakin se oli toinen jänne heidän jousessaan.
Sillävälin he tekivät valmistuksiaan. Hans poistui hetkeksi ja palasi mukanaan unilääkettään, vaikka en muista, saiko hän sen kaffereilta vai kokosiko hän itse. Joka tapauksessa se oli keitetty vedessä, mistä he valmistivat kahvia minun juodakseni. Se ei kuitenkaan ollut samaa, jota Marie oli juovinaan kanssani, sillä kahvin kirpeä maku ja musta väri kätkivät erinomaisesti kaiken tuoksun tai värin, joka kasvista saattoi lähteä. Rouva Pnnsloo koetti myös jotain ruokaa, jonka hän antoi Hansin kannettavaksi. Ensin tämä kuitenkin meni tutkimaan vanhaa maissikuoppaa, joka oli Prinsloon talon takaovesta muutamien askelten päässä. Hän ilmoitti että sinne saattaisi hyvin kätkeä miehen, erittäinkin kun sen suulla kasvoi korkeata heinää ja pensaita.
Sitten he kaikki kolme lähtivät liikkeelle, ja kun he saapuivat minun noin sadan yardin päässä olevan taloni ovelle, huusivat vartijat tietenkin, mitä asiaa heillä oli.
"Herrat", sanoi Marie. "Päällikkö on antanut meille luvan tuoda ruokaa miehelleni, jota te täällä vartioitte. Pyydän, ettette estä meiltä sisäänpääsyä."