Kuuntelin sitä yhä lisääntyvällä epäuskoisuudella. Asia näytti minusta mahdottomalta. Joko Hans oli pettynyt tai hän valehteli; viimemainittu oli hyvin luultavaa, sillä tunsin erinomaisesti hottentottien mielikuvituksen voiman. Tai kenties hän oli juovuksissa; hän tosiaankin tuoksui väkijuomilta, joita tiesin hänen sietävän suuren määrän näyttämättä mitään ulkonaisia juopumuksen merkkejä.
"En saata sitä uskoa", sanoin, kun hän oli lopettanut. "Vaikka Pereira minua vihaakin siinä määrässä, kuten on mahdollista, niin voisiko isäsi Henri Marais - joka kuitenkin on aina ollut hyvä ja Jumalaa pelkäävä mies — suostua tekemään sellaisen rikoksen tyttärensä miestä vastaan, vaikka hän tätä vihaakin?"
"Isäni ei ole sama kuin hän on ollut, Allan", sanoi Marie. "Toisinaan tulen ajatelleeksi, että hän on menettänyt järkensä."
"Ei ainakaan hänen puheensa tänään iltapäivällä todista sitä, että hän olisi menettänyt järkensä", vastasin. "Mutta olettakaamme, että tämä kertomus on tosi. Mitä siinä takauksessa toivoisit minun tekevän?"
"Allan, toivon, että pukeudut minun vaatteisiini ja lähdet kätköpaikkaan, jonka Hans ja rouva Prinsloo tietävät, jättäen minut tänne sijallesi."
"Kuinka niin, Marie?" sanoin. "Sittenhän sinut ammuttaisiin minun sijastani, otaksuen, että he aikovat ampua minut. Minä sitäpaitsi varmasti joutuisin kiinni ja saisin surmani, sillä heillä olisi oikeus ampua minut yrityksestä paeta valepuvussa. Se on siis hullu suunnitelma, mutta minulla on parempi. Rouva Prinsloo, menkää suoraan päällikön luo ja kertokaa hänelle koko juttu. Tai, jollei hän halua teitä kuunnella, huutakaa se kimakalla äänellä, että kaikki kuulevat; tulkaa sitten takaisin ja kertokaa tuloksesta. Yhdestä seikasta olen varma: jos tämän teette, niin suunnitelma minun ampumisestani huomenna hylätään, vaikka sellaista olisikin ajateltu. Voitteko kieltäytyä ilmoittamasta, kuka asian teille kertoi."
"Niin, olkaa hyvä ja tehkää se", mumisi Hans, "sillä muuten tiedän sellaisen, joka ammutaan."
"Hyvä, minä menen", sanoi rouva Prinsloo ja hän meni, vartijoiden päästettyä hänet jonkun sanan sanottuaan, joita emme kuulleet.
Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ja huusi meitä avaamaan oven.
"No?" kysyin.