"Niin", hän sanoi, "olen epäonnistunut. Noita oven ulkopuolella olevia vartijoita lukuunottamatta ovat päällikkö ja kaikki buurit ratsastaneet pois — en tiedä, minne — vieden meidän väkemme mukanaan."
"Sepä kummallista", vastasin, "mutta kenties heillä ei mielestään ole ollut tarpeeksi heinää hevosilleen tai, Herra tietäköön, mitä he ovat ajatelleet. Jääkää tänne, aion ryhtyä johonkin." Avasin oven ja huusin vartijoille, jotka olivat tavallaan kunnollisia miehiä ja jotka aikoinaan olin tuntenut.
"Kuulkaa, ystävät", sanoin. "Minulle on kerrottu, ettei minua viedäkään isolle leirille, jotta neuvosto tutkisi asiani, vaan aiotaan minut kylmäverisesti ampua, kun huomenaamuna tulen ulos tästä rakennuksesta. Onko se totta?"
"Allemachte, englantilainen!" vastasi eräs heistä. "Pidätkö meitä murhaajina? Meillä on määräys viedä teidät päällikön luo niinpian kuin hän käskee, joten teidän ei ensinkään pidä pelätä, että ammumme teidät kuin kafferin. Joko te tai se, joka teille sellaista on kertonut, on hullu."
"Sitä ajattelinkin, ystävät", vastasin. "Mutta missä päällikkö on ja missä ovat kaikki muut? Tämä rouva Prinsloo on käynyt heitä etsimässä ja ilmoittaa, että he ovat kaikki menneet."
"Se on hyvin todennäköistä", sanoi buuri. "Huhu tietää, että jotkut zuluveljistänne ovat tulleet Tugelan yli jälleen metsästämään meitä, mikä — jos haluatte kuulla totuuden — on syynä tähän vierailuun. No, päällikkö on ottanut miehensä ratsastusmatkalle nähdäkseen, voisiko näitä zuluja tavata tällaisessa kirkkaassa kuunvalossa. Sääli, etteivät he voineet ottaa teitäkin, joka olisitte niin hyvin tiennyt, mistä he ovat löydettävissä. Olkaa nyt hyvä ja lakatkaa puhumasta meille loruja, joiden kuunteleminen tekee meidät sairaiksi. Älkää myöskään luulko, että voitte livistää tiehenne, koska meitä on vain kaksi, sillä tietäkää, että pyssymme ovat ladatut, ja meille on annettu käsky käyttää niitä."
"Siinä sen nyt itse kuulitte", sanoin sulkiessani oven. "Kuten ajattelinkin, ei tuossa mainiossa jutussa ole yhtään perää, kuten tekin luultavasti tulitte vakuutetuiksi."
Rouva Prinsloo ja Marie eivät kumpikaan vastanneet mitään, ja Hans pysyi myöskin vaiti. Kuitenkin — kuten myöhemmin muistin — näin kumpaisenkin naisen vaihtavan omituisia silmäyksiä, sillä he eivät olleet ensinkään vakuutettuja. He olivatkin nyt — vaikka en sellaista voinut uneksiakaan — päättäneet viedä perille oman epätoivoisen suunnitelmansa. Mutta tästäkin rouva Prinsloo ja Hans tiesivät vain puolet; loppu oli kätkettynä Marien rakastavaan sydämeen.
"Kenties olet oikeassa, Allan", sanoi rouva Prinsloo sellaisella äänellä, joka antaa myöten ymmärtämättömälle lapselle. "Toivon sitä, ja joka tapauksessa voit huomenaamulla kieltäytyä tulemasta ulos rakennuksesta, kunnes olet aivan varma. Ja nyt syökäämme hiukan illallista, sillä nälkäisenä ollen asiat eivät parane. Hans, tuo ruoka."
Me söimme siis, tai olimme syövinämme, ja minä join janoissani kaksi kuppia mustaa kahvia, johon oli sekoitettu viinaa maidon asemesta. Sen jälkeen tunsin kummallista uneliaisuutta. Viimeinen muistoni on, kuinka Marie katsoi minuun kauniilla silmillään, jotka olivat täynnä rakkautta, ja suuteli minua lakkaamatta huulille.