Näin kaikenlaisia unia, yleensä jotenkin miellyttäviä unia. Sitten heräsin askelten ääneen ja havaitsin olevani pullon muotoisessa maakuopassa. Mieleeni johtui Josef, jonka veljet olivat laskeneet erämaassa olevaan kaivoon. Kuka toden totta oli laskenut minut kaivoon, minulla kun ei edes ollut veljiä? Kenties en todellisuudessa ollutkaan kaivossa. Kenties tämä oli painajainen. Tai mahdollisesti olin kuollut. Aloin muistella, että oli hyviä syitä olemassa siihen, että olin kuollut. Mutta miksi he sitten olivat haudanneet minut naisten vaatteissa, jollaiset näkyivät olevan ylläni?
Ja mitä merkitsi se melu, johon olin herännyt?
Se ei voinut olla tuomiopasuuna, ellei tuomiopasunan täräys muistuta kaksipiippuisen pyssyn laukausta.
Yritin ryömiä esiin kuopastani, mutta kun se oli yhdeksän jalkaa syvä ja pullonmuotoinen, minkä sen suulta virtaava valo osoitti, huomasin yritykseni mahdottomaksi. Juuri kun olin aikeestani luopumaisillani, ilmestyi aukolle keltainen naama, joka minusta näytti Hansin naamalta, ja käsivarsi työnnettiin alas.
"Hypätkää, jos olette hereillä, baas", sanoi ääni — varmasti se oli
Hansin ääni — "niin minä vedän teidät ylös."
Minä hyppäsin ja tartuin käteen ranteen kohdalta. Sitten käden omistaja veti epätoivoisesti, ja loppujen lopuksi minun onnistui saada kiinni pullomaisen kuopan laidasta ja käden avulla vetää itseni ulos.
"Nyt, baas", sanoi Hans, sillä se oli Hans, "juoskaa, juoskaa, ennenkuin buurit saavat teidät kiinni."
"Mitkä buurit?" kysyin unisena; "ja kuinka minä voin juosta, kun nämä repaleet lepattavat kinttujeni ympärillä?"
Sitten katsahdin ympärilleni ja, vaikka päivä juuri alkoi sarastaa, aloin tuntea ympäristöni. Varmasti oli oikealla puolellani oleva talo Prinsloon, ja tuo taasen, joka heikosti häämöitti sumun läpi noin sadan askeleen päässä, oli Marien ja minun. Siellä näytti olevan jotain tekeillä, joka kiihoitti heräävää uteliaisuuttani. Näin olioita, jotka liikkuivat omituisella tavalla, ja halusin tietää, mitä he puuhasivat. Aloin kävellä heitä kohti ja Hans puolestaan koetti vetää minua päinvastaiseen suuntaan, lörpötellen kaikenlaista siitä, kuinka välttämätöntä minun oli juosta pakoon. Mutta minä en antanut itseäni vetää. Sivalsin häntä, niin että hän vihdoin tuskasta kiljaisten päästi minut ja hävisi.
Jatkoin matkaa yksinäni. Saavuin asuntoni luo ja näin siellä noin kymmenen tai viidentoista yardin päässä portaista oikealle ihmisolennon maassa makaamassa; hämärästi huomasin sen olevan puetun omia vaatteitani muistuttaviin pukimiin. Rouva Prinsloo hullunkurisessa yöpuvussaan laahusti olentoa kohti ja vähän etäämpänä seisoi Hernan Pereira, ilmeisesti lataamassa kaksipiippuista pyssyä. Hänen lähellään seisoi, häneen tuijottaen, kalpeakasvoinen Henri Marais kiskoen pitkää valkoista partaansa toisella kädellään ja toisessa kädessään pitäen pyssyä. Heidän takanaan oli kaksi satuloitua hevosta; ne olivat raa'an kafferin hoidettavana, joka katseli eteensä typerän näköisenä.