"Ei muuta", vastasi hän omituisen kalsealla äänellä, "kuin että murhaajanne, jotka te lain ja oikeuden nimessä asetitte, ovat erehtyneet. Teillä oli omat syynne kehoittaa heitä murhaamaan Allan Quatermain. No, he ovat sen sijaan murhanneet hänen vaimonsa."
Nyt päällikkö tarttui kädellään otsaansa ja valitti, ja minä puolihereillä juoksin eteenpäin, puiden nyrkkiäni ja höpisten.
"Kuka tuo on?" kysyi päällikkö. "Onko se mies vai nainen?"
"Se on mies naisen vaatteissa. Se on Allan Quatermain", vastasi rouva
Prinsloo, "jonka me juotimme ja koetimme kätkeä teurastajiltanne."
"Varjelkoon Jumala!" huudahti päällikkö. "Onko tämä maailma vai helvetti?"
Silloin haavoittunut Pereira kohottautui toisen kätensä varaan.
"Minä kuolen", hän huusi. "Elämäni juoksee kuiviin, mutta ennen kuolemaani minun täytyy puhua. Koko se juttu, jonka englantilaista vastaan kerroin, on väärä. Hän ei ole koskaan vehkeillyt Dingaanin kanssa buureja vastaan. Päinvastoin olin juuri minä se, joka vehkeili Dingaanin kanssa. Vaikka vihasin Retiefiä, koska hän paljasti minut, en toivonut häntä enkä hänen väkeään surmattavaksi. Mutta Allan Quatermain'in surmaa minä halusin, koska hän oli voittanut sen, jota minä rakastin. — Tapahtui kuitenkin niin, että kaikki muut saivat surmansa ja hän yksin pelastui. Sitten tulin tänne ja sain tietää, että Marie oli hänen vaimonsa, ja minä jouduin vihasta ja mustasukkaisuudesta pois suunniltani. Vannoin väärän valan häntä vastaan, ja te hullut uskoitte minua ja määräsitte minut ampumaan hänet, joka on viaton Jumalan ja ihmisten edessä. Sitten kävi asioitten hullusti. Nainen petti minut taasen — viimeisen kerran. Hän pukeutui mieheksi, ja aamuhämärässä minä erehdyin. Surmasin hänet, ainoan, jota rakastan. Nyt hänen isänsä, joka myöskin rakasti häntä, on surmannut minut."
Ymmärsin nyt kaiken, sillä pääni oli vihdoinkin juopumuksesta selvinnyt. Juoksin maassa makaavan hirviön luo. Varsin hullunkurisissa naisen pukimissani minä hyppäsin hänen päälleen ja tallasin hänestä viimeisen elonkipinän sammuksiin. Seisoen hänen kuolleen ruumiinsa päällä minä sitten pudistin nyrkkejäni ja huusin:
"Miehet, katsokaa, mitä olette tehneet. Kostakoon Jumala teille kaiken sen mitä olette rikkoneet Marieta ja minua vastaan!"
He astuivat hevostensa selästä ja kerääntyivät ympärilleni; he vakuuttelivat viattomuuttaan, vieläpä itkivätkin. Minä raivosin heitä vastaan toisella puolella, kun taasen hullu Henri Marais raivosi toisella puolella. Rouva Prinsloo heilutti pitkiä käsivarsiaan ja vannoi Jumalan kirouksen sekä viattomasti vuotaneen veren ikuisesti olevan heidän ja heidän lastensa pään päällä.