Senjälkeen en muista mitään.
Kun kaksi viikkoa myöhemmin palasin tajuihini, sillä olin hourinut, makasin yksin rouva Prinsloon talossa. Buurit olivat kaikki menneet itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, ja kuolleet oli aikoja sitten haudattu. He olivat ottaneet Henri Marais'n mukaansa — niin minulle kerrottiin — ja vetivät häntä härkävaunuissa, joihin hänet oli sidottu kiinni, sillä hän oli raivohullu. Myöhemmin hän rauhoittui ja eli vielä useita vuosia, kuljeskellen ympäri ja kysellen kaikilta vastaantulijoilta, saattoivatko he viedä hänet Marien luo. Mutta riittäköön tämä hänestä, miesraukasta!
Kulkupuheena kerrottiin, että Pereira oli murhannut Marien mustasukkaisuudesta, jonka jälkeen Marien isä oli surmannut hänet. Mutta noina sodan ja murhaamisen päivinä liikkui niin paljon traagillisia tarinoita, että tämä yksi ainoa pian unohdettiin, erittäinkin, kun ne, joita se koski, eivät kovin paljoa puhuneet sen yksityiskohdista. En minäkään siitä puhunut, sillä mikään kosto ei voinut parantaa särkynyttä sydäntäni. — — Minulle tuotiin kirje, joka oli löydetty Marien povelta, missä se oli tahraantunut verestä.
Näin se kuului:
'Rakas mieheni!
Kolmasti olet sinä pelastanut henkeni, ja nyt on minun vuoroni pelastaa sinut, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Saattaa käydä niin, että he surmaavat sinut myöhemmin, mutta siinäkin tapauksessa olen iloinen, että olen kuollut ensin, ollakseni valmiina tervehtimään sinua toisessa maailmassa.
Annoin sinulle unijuomaa, Allan. Sitten leikkasin hiukseni ja pukeuduin sinun vaatteisiisi. Rouva Prinsloo, Hans ja minä puimme minun vaatteeni sinun yllesi. Sinut talutettiin ulos, ikäänkuin tajuttomana, ja vartijat päästivät kyselyittä menemään, kun näkivät minun, jota he luulivat sinuksi, seisovan oviaukossa.
Mitä tapahtunee, sitä en tiedä, sillä kirjoitan tätä sinun mentyäsi. Toivon kuitenkin, että sinä pelastut ja alat elää täydellistä ja onnellista elämää, vaikka pelkään, että sen parhaimpiin hetkiin on aina minun muistoni luova varjonsa. Sillä tiedän, että sinä rakastat minua, Allan, ja olet aina rakastava, kuten minäkin olen aina rakastava sinua.
Valo on sammumaisillaan — kuten minunkin —; siis hyvästi, hyvästi! Kaikki maallinen päättyy kerran ja senjälkeen me jälleen tapaamme toisemme. Siihen mennessä: näkemiin. Olisin mielelläni tahtonut tehdä enemmän puolestasi, sillä kuoleminen sellaisen puolesta, jota rakastaa ruumiineen, sydämineen ja sieluineen, on vain vähäpätöinen asia. Kuitenkin olen ollut vaimosi, Allan, ja vaimonasi olen pysyvä silloinkin, kun maailma on vanha. Taivas ei tule vanhaksi, Allan, ja siellä minä sinua tervehdän.
Valo on sammunut, mutta — oi! — sydämessäni syttyy uusi valo!