Hottentotti-Hans, joka oli paikalla kanssamme, näki ja ymmärsi sen.
"Se on oikein, se on parasta!" hän sanoi; ja kääntyen poispäin hän peitti silmänsä kädellään.
"Odota hiukan, Allan", huudahti Marie; "on vielä aikaa sitten kun ovi on murskattu, ja kenties Jumala voi vielä auttaa meitä."
"Hän voi", vastasin epäröiden; "mutta minä en tahtoisi jättäytyä sen varaan. Mikään ei voi meitä nyt pelastaa, paitsi jos muut tulevat meidät vapauttamaan, ja on liian paljon toivoa sitä."
Sitten eräs ajatus osui mieleeni, ja minä lisäsin kaameasti nauraen:
"Ihmettelen, missä olemme viiden minuutin kuluttua."
"Oh! Yhdessä, rakkaani; ikuisesti yhdessä jossain uudessa ja kauniissa maailmassa, sillä rakastathan minua, eikö totta, niinkuin minä rakastan sinua? Ehkä näin on parempi kuin elää edelleen täällä, missä meillä varmasti olisi murheita ja kenties joutuisimme toisistamme eroon lopulta."
Nyökäytin päätäni, sillä vaikka rakastin elämää, rakastin Marie'ta enemmän, ja tunsin, että päättäisimme hyvin elämämme urhoollisen taistelun jälkeen. Ovelle jyskytettiin nyt, mutta, kiitos taivaan, Marais oli tehnyt vahvat ovet, ja se kesti jonkun aikaa.
Vihdoin kuitenkin puu alkoi antaa perään, assegai ilmestyi särkyneen laudan raosta, mutta Hans pisteli keihäällä, joka hänellä oli kädessään ja jonka minä olin temmannut hevosen kyljestä, ja se sai aikaan huutoa. Mustia käsiä työnnettiin aukosta, ja hottentotti iski niihin keihäällä. Mutta toisia tuli enemmän kuin hän saattoi keihästää, ja koko oven kehys alkoi pullistua ulospäin.
"Nyt, Marie, ole valmis", sanoin tukahtuneesti, kohottaen pistoolia.
"Oi Kristus, ota minut vastaan!" hän vastasi heikosti. "Eihän se tee kipeätä, eihän, Allan?"